Nixon, Neil:

Pocket Essentials, Harpenden, Herts, England 2002, 95 sivua

Allekirjoittanut tilasi Internetin kautta yllämainitun kirjan 29.10.2003 ja 17.11. posti toi Englannista ruskean taivutetun pahvilähetyksen, joka oli avoin molemmista päistään. Katsoin sisään lähetyksen toisesta päästä ja näin suoraan sen läpi, eikä sen sisällä näkynyt mitään. Osoitetarran mukaan sisällä pitäisi olla kirja, mutta mitään ei löytynyt. Varmuuden vuoksi valaisin taskulampulla lähetyksen sisälle. Tyhjähän se oli.

Lähettäjän nimeä lähetyksessä ei ollut, mutta kylläkin palautusosoite. Olin jo viemässä lähetyksen takaisin postiin, kun päätin vielä varmuuden vuoksi tarkistaa "tyhjän" lähetyksen. Löysin pahvinpalan, joka oli hiukan löysä, ja tunnustelin sen alta, ja olihan siellä jotakin? pieni kirja, 11x17,8 cm, paksuus 0,8 cm. Paino kokonaista 60 grammaa. Osoitetarrassa luki kyllä että lähetyksen nettopaino olisi 220 grammaa, mutta allekirjoittaneen mielestä se ei pitänyt paikkaansa.

Itse kirja sen sijaan on ihan asiallinen. Usean ufoalan yleisteoksen tapaan se kertoo tutuista tapauksista kuten Arnold, Simonton, Trindade, Trent, Meksiko, Kaikoura, Michalak, Trans-en-Provence, Taylor, jne. Selostettuaan ensin yllämainittuja tunnettuja tapauksia, Nixon siirtyy tarkastelemaan itse ufoyhteisöä ja nimenomaan niitä henkilöitä jotka ovat tehneet ufohavaintoja.

Warren-niminen henkilö toi esille vuonna 1970 ns. statusristiriidan, jonka mukaan henkilöllä, jonka status on ristiriidassa hänen koulutuksensa tai kykyjensä kanssa, on suuri mahdollisuus joutua ufohavaitsijaksi. Myöhemmin suoritti itävaltalais-englantilainen tri Keul tutkimuksia, joita jatkoi englantilainen Ken Phillips (ns. Anamnesis-protokolla) ja jonka tulokset osittain tukivat Warrenin teoriaa.

Nixon tarttuu omassa kirjassaan nyt Phillipsin tutkimustuloksiin ja on sitä mieltä, että tämä statusristiriita on merkittävä tekijä ufohavaitsijoilla. Nixon ei kuitenkaan lainkaan tuo esille Phillipsin omaa pohdintaa (esim. Barclayn kirjassa "UFOs. The Final Answer?") siitä, onko tämä statusristiriita ollut olemassa havaitsijassa jo ennen havaintoa voi onko se syntynyt havainnon tuloksena. Phillips epäilee nimittäin vahvasti, että juuri ufokokemus synnyttää statusristiriidan.

Toinen havaitsijoissa oleva tekijä, jonka Nixon tuo esille kirjassaan on Bartholomew'n ja Howardin vuonna 1998 esille tuoma teoria siitä, että mielikuvitukseen taipuvaiset persoonallisuudet tekevät ufohavaintoja. Tätä persoonallisuutta tekijät kutsuvat FPP-persoonallisuudeksi (FPP = Fantasy-Prone Personality, Persoonallisuus jolla on taipumus mielikuvitukseen). Bartholomew'n ja Howardin mukaan noin 4% väestöstä kuuluu tähän ryhmään.

Allekirjoittanut on kuitenkin kritisoinut Bartholomew'n ja Howardin tutkimusta, joka perustuu kirjallisuudesta löydettyihin tapauksiin, sen perusteella, että kun ufotutkijat yleensä jyrkästi erottavat toisistaan ns. kontaktihenkilöt ja "tavalliset havaitsijat". Bartholomew ja Howard ovat sijoittaneet nämä kaksi eri ryhmää yhteen ja tekevät johtopäätöksensä sen perusteella. Tämä on allekirjoittaneen mielestä todella paha virhe, josta syystä Bartholomew'n ja Howardin tutkimus ontuu pahasti. Kun Nixon yllämainitussa kirjassaan toistaa Bartholomew'n ja Howardin teoriaa FPP-persoonallisuudesta, niin hän luonnollisesti toistaa saman virheen. Jokainen asianharrastaja tietää ilman tutkimuksiakin, että ns. kontaktihenkilöt ovat mielikuvitusrikkaita henkilöitä. Sen sijaan esim. maanviljelijä, joka matkallaan omaan navettaansa havaitsee jotakin merkillistä, ei tarvitse lainkaan kuulua mihinkään FPP-ryhmään.

Kolmantena ufohavaintojen aiheuttajana Nixon tuo esille elektromagnetismin. Kanadalaista fil. tri Persingeriä lainataan mielellään nykyisin, ja niin tekee Nixonkin. Persinger on tehnyt itsensä tunnetuksi ufologiassa ehdottamalla, että maasta nousevat elektromagneettiset ns. "transientit" aiheuttavat havaitsijan aivoissa harhoja. Englantilainen Budden on hiukan samoilla linjoilla, mutta syyttää aikamme modernia elektronista saastetta, kuten tavallisista puhelinlinjoista, sähkölinjoista, radiomastoista, kännykkämastoista jne. lähtevää säteilyä.

Englantilainen Devereux on hiukan samoilla linjoilla kuin Persinger, mutta käyttää sanaa "maavalot" ja on myös ehdottanut (mitä Nixon ei kerro), että nämä maavalot olisivat älykkäitä. Seuraavaksi Nixon luettelee eräitä tapauksia, jotka hänen mielestään edelleen ovat selvittämättä ja luettelee tässä Roswellin ja vuoden 1956 Lakenheath-tapauksen (josta Nixon ärsyttävällä tavalla käyttää nimeä Bentwaters-tapaus, joka vie lukijan ajatukset vuoden 1980 Bentwaters-tapaukseen), Teheranin-tapaus, australialaisen Valentichin tapaus, sekä englantilaisen Alfred Burtoon tunnettuun tapaukseen. (77-vuotias Burtoo oli ongella kun lähelle laskeutui ufo, jonka piti siepata Burtoon. Humanoidit hylkäsivät kuitenkin Burtoon, koska hän oli liian vanha).

Nixon kertoo myös australialaisesta tapauksesta, jossa havaitsija Maureen Puddy istui autossa ja kuvaili meneillään olevaa sieppaustaan kahdelle samassa autossa olevalle ufotutkijalle, jotka eivät nähneet yhtään mitään (allekirjoittanut on ohimennen viitannut samaan tapaukseen Strieberin kirjan esittelyssä). Lopuksi Nixon selostaa niitä merkillisiä ilmiöitä mitä on nähty vuosikausia norjalaisessa Hessdalenissa.

(Reunahuomautuksena mainittakoon, että Discovery-kanava käytti vuosina 2001-02 taukofilminä filmipätkää, jossa näkyi Hessdalenissa kuvattuja valoilmiöitä. Kanava näytti tätä samaa filmipätkää varmasti satoja kertoja).

Kirjansa lopussa Nixon suosittelee muutamaa nettiosoitetta, jotka ovat ainakin allekirjoittaneelle tuntemattomia (paitsi yksi). Nixonin pikku kirja on ihan asiallinen ja hän tuo siinä esille asioita sekä ufologian puolesta että sitä vastaan. Ihan asiallinen kirja aloittelijalle.

Björn Borg, 18.11.2003