Randle, Kevin D.:

Avon Books, N. Y. 1997. 368 sivua

Fil. tri Kevin D. Randle on amerikkalainen kirjailija, joka on julkaissut yli 80 kirjaa. Suuri osa niistä ovat ilmailukirjoja, mutta hänen tuotantoonsa mahtuu myös 16 ufokirjaa. Ronald D. Storyn kirjassa "The Encyclopedia of UFOs" vuodelta 1980, Randle kertoo miten hän nimenomaan EI uskonut, että ufot olisivat ulkoavaruudesta. Mutta Randlen on käynyt niin kuin niin monen muunkin kanssa, joka on syventynyt ufologiaan, että nykyisin Randle on tunnettu mm. Roswellin väitetyn maahansyöksyn tutkijana.

Allekirjoittaneen mielestä Randle kuuluu luotettavien ja turvallisten kirjailijoiden joukkoon, ts. hän käy yleensä itse paikan päällä katsomassa tapahtumapaikkoja ja haastattelemassa havaitsijoita. "Luotettavalla ja turvallisella" kirjailijalla tarkoitan sitä, että jos Randle sanoo, että henkilö "se ja se" haastattelussa on sanonut "sitä ja tätä", niin ilmeisesti henkilö onkin sanonut juuri näin.

Allekirjoittaneella on ollut tilaisuus lukea 11 Randlen ufokirjaa, eli suurimman osan. Ikävä kyllä on tuotava esille, että Randlen tuotannossa on myös eräs huonompi puoli. Allekirjoittanut on törmännyt tähän toistuvasti, kun olen lukenut Randlen kirjoja ja se on se seikka, että aina välillä teksti vaikuttaa tutulta. Kun minulla nyt on kaksi Randlen kirjaa kädessäni samanaikaisesti, niin asia on helppo tarkistaa. Paitsi yllämainittu kirja, minulla on myös Randlen kirja "Scientific Ufology" ja molemmissa kerrotaan esim. Socorron tapauksesta. "Conspiracy of Silence" -kirjassa se on selostettu sivuilla 158-162, eli 5 sivulla, ja "Scientific Ufologyssa" se on selostettu sivuilla 134-145, eli 12 sivulla. Mutta vertaillessa molempien kirjojen tekstiä, niin huomaa helposti, että edellä mainittu lyhyempi versio on supistettu versio pidemmästä versiosta. Ja tällaisiin asioihin törmää toistuvasti Randlen kirjoissa.

Kun Randle on nimenomaan erikoistunut amerikkalaisiin ufotapauksiin, niin luulen, että Randlella on näitä tapausselostuksia suuri määrä (Roswell, Socorro, jne.). Vuosien varrella hän on kirjoittanut näistä useita tapausselostuksia. Kun Randle sitten kirjoittaa uutta kirjaa, hän poimii sopivia selostuksia, lyhentää niitä ehkä, tekee pari pikkumuutosta sinne sun tänne ja julkaisee ne taas uudestaan.

Esim. ns. Washingtonin karusellista olen lukenut useassakin Randlen kirjassa. Ja niinhän asia sitten onkin, että ns. Washingtonin karusellia selostetaan taas molemmissa kirjoissa. "Conspiracy of Silence" -kirjassa koko luku 5 on omistettu Washingtonin karusellille, kun taas kirjassa "Scientific Ufology" se on selostettu sivuilla 40-51. Ja molemmissa kirjoissa teksti on miltei sanatarkasti sama, vain ensimmäiset lauseet poikkeavat hiukan toisistaan (jotta Randle saisi tekstin sopimaan sujuvasti kunkin kirjan punaiseen lankaan).

On todettava, että yllämainittu havainto ei varsinaisesti ole tarkoitettu kritiikiksi, koska pidän edelleenkin Randlea tunnollisena ja luotettava kirjailijana. On vain niin, että Randle, ns. vanhana tekijänä tällä alalla, pystyy tekemään näin, koska on toiminut niin kauan alalla. Mutta lukijan kannalta on tylsää, kun huomaa Randlen kirjoissa tuttua tekstiä uudelleen ja uudelleen.Randle muuten, samoin kuin Mannion, josta juuri kirjoitin kirjaesittelyn, pohtii kuka oli se tiedemies, josta Ruppelt on kertonut, joka miltei päivälleen ennusti Washingtonin karusellin. Tämä on eräs ufologian suuria mysteerejä.

Randle kiinnittää huomiota siihen, että Condon-komitean puheenjohtaja Edward Condon ei vaivautunut paikallistamaan tai haastattelemaan Al Chopia tai Dewey Fournetia. Chop oli Pentagonin lehtiasiamies ufoasioissa ja Fournet oli Pentagonin yhdysmies Blue Bookiin ja molemmat olivat henkilökohtaisesti läsnä tutkahuoneessa Washingtonin karusellin aikana. Randlella ei ollut mitään vaikeuksia kummankaan löytämisessä, kun hän kirjoitti juttua Washingtonin tapauksesta.

Tähän kirjaan on kirjoittanut esipuheen Pulitzer-palkinnon saaja Jack Anderson. Randle tuo esille sen, mikä nykyisin tiedetään eli että ufotutkimuksen kenttätyötä ei suinkaan suoritettu Blue Bookin toimesta, vaan sen teki tiedusteluyksikkö 4602. Randle selostaakin 4602:n toimintaa kirjan koko luvussa 7 ja toteaa, että yksikön 4602 nimi muutettiin vuonna 1973 ja uudeksi nimeksi tuli yksikkö 1127, jonka kotipaikka oli Fort Belvoirin tukikohta Virginiassa. Nämä yksiköt eivät ikinä ole puhuneet sanaakaan toiminnastaan julkisuudessa.

Randle ottaa sitten esille jälleen Project Moon Dustin ja muistuttaa taas siitä, kuinka New Mexicon senaattori Jeff Bingaman oli kysynyt projekti Moon Dustista. Tällöin hän sai vastauksen luutnantti John E. Madisonilta, joka kirjoitti, ettei "Project Moon Dust" -nimistä organisaatiota ikinä ole ollut olemassakaan. Julkisuuslain nojalla myöhemmin julkisuuteen saatujen asiakirjojen joukosta on kuitenkin löytynyt yli 6000 asiakirjaa, joissa mainitaan Project Moon Dust. Senaattorille siis valehdeltiin.

Roswellista Randle toistaa taas aikaisemmin annetun tiedon, jonka mukaan Roswellin tukikohdan sotapoliisin päällikkö Easley kuolinvuoteellaan oli puhunut muukalaisista tyttärensä tiedustellessaan asiaa.

Randle osoittaa sormellaan everstiluutnanttia Sheridan Cavittia ja sanoo suoraan, että Cavitt valehtelee roolistaan Roswellissa. Randle perustelee väitettään seuraavasti:

- Randle haastatteli itse Cavittia tammikuussa 1990, jolloin Cavitt kertoi, ettei ollut läsnä Roswellissa heinäkuussa 1947.

- Randle haastatteli itse Cavittia uudelleen hänen kodissaan maaliskuussa 1993. Tällöin Cavitt myönsi, että hänet oli kyllä määrätty Roswelliin, mutta hän ei ollut paikalla heinäkuussa 1947.

- Randle haastatteli Cavittia jälleen kesäkuussa 1994, jolloin Cavitt kertoi, että eversti Richard Weaver Pentagonista oli käynyt Cavittin luona. Kun Randle kysyi miksi mm. Jesse Marcel oli väittänyt, että Cavitt oli mukana keräämässä talteen osia maahan syöksyneestä laitteesta, niin Cavitt totesi, ettei tiedä miksi hänen nimensä mainitaan asian yhteydessä.

- Kun ilmavoimien raportti Roswellista julkaistiin, niin siinä todettiin, että Cavitt oli myöntänyt olleensa Roswellissa keräämässä talteen "maahan syöksyneen säähavaintopallon osia".

Randle kertoo myös Project Mogulin lennosta nro 6, joka laukaistiin 6.6.1947. Karjatilallinen Sid West löysi laitteen vuoristosta kaksi päivää myöhemmin eli 8.6.1947 ja ilmoitti siitä. Project Mogulin johtaja Charles Moore on kertonut, että hän "sopi Westin kanssa laitteiston talteen ottamisesta". Randle toteaa, ettei tässä tapauksessa syntynyt mitään hälyä ufoista ja lisäksi Sid West tiesi keneen piti ottaa yhteyttä asiassa. Miten tämä on mahdollista verrattuna Roswellin tapaukseen?

Randle toteaa myös, että tri Mark Rodeghier oli haastatellut Valtion Revisioviraston tutkijaa Jack Kriethia, joka tutki Roswellin tapausta. Krieth ei pitänyt Mooren käsitystä luotettavana, että projekti Mogul olisi vastuussa Roswellin tapauksesta. Krieth ei uskonut, että Mogul selitti Roswellin tapausta. Tässä yhteydessä Randle toteaa, että Valtion Revisioviraston raportissa todettiin, että asiakirjoja oli tuhottu Roswellissa, vaikka tämä oli kielletty.

Randlen mukaan kaikki yllämainitut seikat puhuvat sen puolesta että USA:n hallitus salailee jotakin ufoasiassa.

Björn Borg, 1.10.2005