Randle, Kevin D.:

M. Evans & Co. Inc., New York, N. Y. 1997. 226 sivua

Ufologia on viime vuosien aikana saanut silmänsä auki Kanadan Shag Harbourissa jo vuonna 1967 sattuneelle tapaukselle. Asiasta on tehty filmi "Dark Object" vuonna 2000 ja asiaa tutkinut parivaljakko Ledger & Styles julkaisivat oman kirjan tapauksesta vuonna 2001. Allekirjoittanut kirjoitti aikaisemmin esittelyn Ledger & Stylesin kirjasta ja silloin ihmettelin, että miten on mahdollista, että tapaukseen liittyvä varsin merkillinen valokuva kyllä näytettiin filmissä, mutta ei julkaistu Ledger & Stylesin kirjassa.

Myös Randle aloittaa kirjansa tällä Shag Harbourin tapauksella ja kiittää siinä erityisesti Ledger & Stylesia siitä, että he löysivät tuon valokuvan ja sen ottaneen valokuvaajan Isnorin. Ja Randlen kirja on jo vuodelta 1997! Kyllähän tässä tulee väkisin mieleen, että miksei Ledger & Styles julkaissut valokuvaa omassa kirjassaan! Randlen kirjassa julkaistu mustavalkoinen kopio ei kuitenkaan tee oikeutta tälle valokuvalle, joka näytetään väreissä em. filmissä. Mitään selitystä Shag Harbourin tapaukselle Randle ei ole löytänyt.

Muuten Randlen kirjassa käydään läpi vanhoja tuttuja asioita. Kirjan toisessa luvussa Randle käy läpi Travis Waltonin tapauksen ja päätyy siihen käsitykseen, ettei kyseessä voi olla petos, koska asiassa oli mukana niin monta silminnäkijää, jotka eivät ole muuttaneet kertomuksiaan, vaikka heille on tarjottu rahaakin.

Kirjan kolmannessa luvussa jatketaan taas ikivanhaa ydinfyysikko Stanton Friedmanin ja Kevin Randlen köydenvetoa MJ-12 -asiakirjojen aitoudesta. Friedmanin mielestä MJ-12 -paperit ovat aitoja, kun taas Randlen mielestä ne ovat väärennöksiä. Randle käy taas läpi kyllästymiseen saakka kuultua väittelyä Trumanin nimikirjoituksen aitoudesta. Koska tässä tapauksessa on kysymys Randlen kirjasta, niin hän tietysti pääsee niskan päälle tällä kertaa.

Randle hyökkää voimakkaasti Gulf Breezesta tuttua Ed Waltersia vastaan neljännessä luvussa. Randlen mukaan esim. Waltersin valokuva nro. 19 on todettu väärennökseksi. Lisäksi Walters on ollut aikaisemmin varsin usein mukana erilaisissa valokuvapetosjutuissa, esim. väärentämällä kuvia kummituksista, järjestämällä seansseja, lukemalla otteita Raamatusta takaperin, ym. Läsnä olevat olivat sanoneet, etteivät keksineet miten Walters teki kaikki temppunsa.

Tommy Smith -niminen nuorukainen kertoi, että hän oli nähnyt kaksi ufojen pienoismallia Edwardsin kotona ja että hän itse oli ollut mukana monessa Waltersin kepposessa. Randlen mukaan Gulf Breezen tapaukset ovat näin ollen petoksia.

Kirjan viidennessä luvussa keskustellaan avaruussukkulalennosta nro. STS-48. Sukkulasta otetussa filmissä näkyy jotain, jotka useiden tutkijoiden mukaan ovat sukkulasta irronneita jääpaloja Toisten tutkijoiden mukaan kyseessä ovat taas kaukana olevat avaruusalukset, joita kohti ammutaan maasta käsin ohjus, jolloin yksi avaruusalus tekee väistöliikkeen. Tunnetuin tutkijoista lienee tri Jack Kasher, joka on Nebraskan yliopiston fysiikan professori ja lisäksi NASAn palveluksessa. Kasher väittää, että filmillä näkyy vieraat avaruusalukset. Randle uhraa jopa seitsemän sivua Kasherille ja toteaa, ettei kukaan muu ole tutkinut filmiä yhtä perusteellisesti kuin Kasher.

Samassa luvussa mainitaan myös astronuatti Cooperin ufohavainnot ja esim. se filmi ufosta, joka Cooperin mukaan laskeutui Edwardsin tukikohtaan. Cooper lähetti itse kyseisen filmin Pentagoniin, mutta myöhemmin kun hän tarkisti asian, niin tapauksesta ei löytynyt mitään mainintaa Blue Bookin arkistossa. Cooper ei kuitenkaan ihmetellyt tätä asiaa ollenkaan, koska hänen mukaansa missään ei tuohon aikaan käsketty sotilashenkilöitä lähettämään raportteja ufohavainnoista Blue Bookiin, vaan ilmavoimien määräysten mukaisesti ne piti lähettää tiedusteluyksikköön 4602.

Kirjan kuudennessa luvussa Randle palaa taas Roswelliin ja selostaa sitä 11 sivun verran. Randle viittaa silminnäkijöihin ja toteaa, että liian monet silminnäkijät ovat sitä mieltä, että jotakin erikoista sattui Roswellissa, jotta asiaa voitaisiin noin vain sivuuttaa. Randle kiinnittää erityistä huomiota everstiluutnantti Sheridan Cavittiin ja kertoo, kuinka Cavitt on antanut täysin ristiriitaisia lausuntoja asiassa. Tutkimusten alkuvaiheessa Cavitt oli jopa kieltänyt olleensa ylipäänsä Roswellissa heinäkuussa 1947. Myöhemmin Cavitt todisti, että hänet oli kyllä komennettu Roswelliin kesäkuussa 1947, mutta saman tien saanut loman, eikä näin ollen ollutkaan Roswellissa heinäkuussa 1947.

Yhdysvaltojen ilmavoimien tutkimusta johtaneelle Weaverille Cavitt oli taas kertonut olleensa kyllä Roswellissa ja korjanneensa talteen "säähavaintopallon". Cavitt on lisäksi vaihtelevasti kertonut olleensa paikalla majuri Marcelin kanssa, ilman Marcelia, ja sitten taas olleensa maahansyöksypaikalla yhdessä kersantti Lewis Rickettin kanssa. Randle on myös sitä mieltä, että Roswellin selittäminen Project Mogulilla on puhtaasti typerää siitä syystä, että vaikka itse projekti oli huippusalainen, niin käytetyt laitteet, kuten ilmapallot ja tutkaheijastimet, olivat tuiki tavallisia ja yleisesti käytettyjä ja siten helposti tunnistettavia.

Randlen mukaan ilmavoimissa on nyt vireillä uusi hanke, jonka mukaan todistettaisiin, että Roswellissa syöksyi maahan lentokone. Randle on varma asiastaan Roswellin kohdalla: Siellä tapahtui jotakin hyvin erikoista.

Kirjan seitsemännessä luvussa puhutaan Santillin ruumiinavausfilmistä, joka "kaikkien" mukaan on petos. Kahdeksannessa luvussa kerrotaan "Chupacabrasista", eläimestä, joka eräiden mukaan nykyisin tappaa muita eläimiä Etelä-Amerikassa.

Kirjan yhdeksännessä luvussa kerrotaan Brasilian Varginhan tapauksesta, josta Randlella ei ole niin paljon sanottavaa, koska se sattui vain vuosi ennen tämän kirjan julkaisemista.

Kymmenennessä luvussa Randle kertoo valokuvista, jotka kiertävät maailmalla ja joissa väitetään näkyvän Roswellin kuolleita muukalaisia, vaikka kuvat ovat peräisin ties mistä.

Luvussa 11 Randle romuttaa perusteellisesti Jim Ragsdale -nimisen silminnäkijän kertomuksen Roswellista ja toteaa, että se on bluffi.

Luvussa 12 Randle uhraa paljon tilaa eri Roswellin silminnäkijöiden kritisoimiseen. Randle kertoo sivukaupalla esim. siitä, kuinka hän ja muut ovat tehneet valtavasti työtä löytääkseen sen sairaanhoitajan, josta Glenn Dennis on kertonut. Dennis on antanut useita nimiä tälle sairaanhoitajalle; Naomi Self, Naomi Selff, Naomi Maria Selff, Naomi Sipes ja lopuksi Dennis ilmoitti, ettei hänen sukunimensä alkanut ollenkaan S-kirjaimella. Randlen mielestä Gerald Andersson, Barney Barnett, Robert Drake, Jim Ragsdale ja Glenn Dennis ovat kaikki valehdelleet eri syistä.

Kirjan luvulle 13 Randle on antanut otsikon "Roswellin Feeniks-lintu". Tässä luvussa Randle toteaa, että kaikesta huolimatta hän on edelleen sitä mieltä, että jotain erittäin erikoista syöksyi maahan Roswellissa 1947. Randle perustelee käsitystään sillä, että niin monet sotilashenkilöt ovat antaneet tätä käsitystä tukevia lausuntoja. Randle viittaa esim. kenraali Exoniin ja vaikkapa Roswellin sotilaspoliisin päällikköön Easleyhin (josta on maininta Randlen "Case MJ-12" -kirjan esittelyn yhteydessä). Randle tuo esille lukuisia muita tekijöitä käsityksensä tueksi ja näistä voidaan mainita vaikkapa "Kaktus-Jackiksi" kutsuttu henkilö. Kaktus-Jack oli jo vuonna 1971, ja sitä ennenkin, kertonut ihmisille maahan syöksyneestä avaruusaluksesta, jonka hän oli nähnyt Roswellissa ennen kuin sotilaat tulivat ja ajoivat hänet tiehensä. Kaktus-Jack oli nähnyt avaruusaluksen ja neljä kuollutta muukalaista. Randle huomauttaa, että Kaktus-Jack kertoi tämän asian 20 vuotta ennen kuin Roswell-tapausta ruvettiin tutkimaan.

Randle ihmettelee myös ilmavoimien aktiivisuutta tässä asiassa. Miksi ilmavoimat välittää ylipäänsä siitä, mitä jotkut ufoharrastajat puhuvat? Miksi ilmavoimat niin aktiivisesti julkaisee omia raportteja ja selityksiä, toinen toisensa perään? Eikö olisi helpointa olla välittämättä koko asiasta?

Randle toteaa lopuksi, että kaikesta huolimatta hän uskoo, että Roswelliin syöksyi vieras avaruusalus heinäkuussa 1947.

Björn Borg, 12.4.2005