Schnabel, Jim:

Hamish Hamilton Ltd, London 1994. 304 sivua

John Keel: "Kyseessä on tunnistamaton äly joka leikki kanssani tai pelasi jonkinlaista peliä kanssani. Tämä äly on pahantahtoinen tai hullu. Tai molempia."

Schnabel: "On miesten vika, että naisia siepataan."

Schnabelin kirjan ehkä hiukan merkillinen nimi Dark White (= "Tumman valkoinen") tulee erään siepatun kertomuksesta, kun siepattu yrittää epätoivoisesti kuvailla ufossa ollut valaistusta: "Siellä oli kirkas valo, siellä oli erittäin kirkasta, se oli TUMMAN valkoinen valo."

Tämän kirjan alku on oikein mukavaa luettavaa. Se kertoo ensin Amerikan vanhoista ilmalaivahavainnoista 1800-luvulla ja siirtyy sitten vähitellen nykyaikaan. Se on aika leppoisa kertomus ufologian tunnetuista merkkihenkilöistä ja siitä miten he joutuivat mukaan ufologiaan. Se kertoo, että Budd Hopkins kiinnostui ufoista nähtyään nuorena itse sellaisen usean muun havaitsijan kanssa. Se kertoo, miten Hopkins tutustui Strieberiin ja miten fil. tri David Jacobs tuli mukaan kuvioihin ja miten sattuikin, että Jacobs lomaili Wellfleetissä, Cape Codissa, missä Hopkinsilla oli talo ja miten Jacobs ja Hopkins siellä tutustuivat paremmin tosiinsa ja miten Jacobs tämän tuttavuuden perusteella kiinnostui Hopkinsin sieppaustutkimuksista ja 'kadonnut aika' -ilmiöstä ja ryhtyi itse tutkimaan sitä.

Kirjassa kerrotaan myös, kuinka Whitley Strieber hakeutui Hopkinsin luo kun kuuli, että tämä harrasti sieppaustutkimusta, ja kuinka Strieber aluksi oli mukana myös Hopkinsin terapiaryhmässä. Strieber sai kuitenkin toistuvasti jonkinlaisia kohtauksia, jolloin hän saattoi esim. huutaa terapiaryhmän toisille jäsenille, että he oikeastaan olivat toimittajia, jotka vaan tahtoivat Strieberin tarinan. Terapiaryhmän toiset jäsenet pelästyivät Strieberiä ja rupesivat välttämään häntä.

Schnabel kertoo myös, kuinka Strieberin ja Hopkinsin välit menivät poikki, kun molemmat samanaikaisesti olivat julkaisemassa kirjojaan. Strieber oli Hopkinsin tietämättä ottanut yhteyttä Hopkinsin kustantajaan ja vaatinut, että he siirtävät Hopkinsin kirjan julkaisemisen, että Strieber saa ensimmäiseksi ulos kirjansa, koska Strieberin kirja 'on niin mullistava ja historiallinen, ettei sen julkaisemista saa häiritä, esim. julkaisemalla Hopkinsin kirja'.

Ufologian merkillisyyksiin kuuluu myös se, että tunnetulla skeptikolla Philip Klassilla on kaima, joka on kirjallisuuden professori, mutta kaiken kukkuraksi tämä kaima on vuosikymmenien ajan kirjoittanut tieteisjuttuja, ja nimenomaan avaruusolennoista, joko omalla nimellään tai sitten salanimellä William Tenn. Skeptikko-Klass ei ollenkaan pidä siitä, kun tieteiskirjailija-Klassin ihailijat tulevat toistuvasti kehumaan skeptikko-Klassille, miten hyviä tieteisjuttuja hän kirjoittaa, ja pyytää häneltä sitten vielä nimikirjoituksen johonkin tieteiskirjaan. Skeptikko-Klass on yrittänyt päästä eroon tilanteesta lisäämällä J-kirjaimen nimeensä, eli Philip J. Klass.

Kirjassaan Schnabel pohtii myös ikuista kysymystä, tapahtuvatko sieppaukset todella elävässä elämässä vai tulevatko ne ihmisen sisältä, esim. hallusinaation muodossa. Schnabel selostaa tunnettua juttua australialaisesta Maureen Puddysta, joka koki sieppauksia ja kerran otti mukaansa kaksi ufotutkijaa sovittuun tapaamiseen ufon kanssa. Kun kaikki kolme istuivat autossa odottamassa, että jotakin tapahtuisi, Puddy näkikin ufon ja humanoidin lähestyvän autoa. Ufotutkijat eivät kuitenkaan nähneet mitään, ja kun Puddy väitti, että humanoidi seisoi auton edessä, niin toinen ufotutkija nousi autosta ja meni siihen paikkaan, missä humanoidi Puddyn mukaan seisoi. Kun ufotutkija vieläkään ei nähnyt mitään, vaikka hän oman käsityksensä mukaan olisi pitänyt kävellä ko. näkymättömän humanoidin läpi, niin Puddy väitti, että humanoidi oli astunut sivuun, pois ufotutkijan tieltä. Ufotutkijat panivat kuitenkin merkille, että Puddy näytti havainnon aikana lamaantuneelta ja poissaolevalta.

Kirjassa tuodaan myös esille tunnetun englantilaisen ufotutkijan Jenny Randlesin eräs havainto. Siihen aikaan, kun englantilaiset ufotutkijat vielä käyttivät hypnoosia (he luopuivat siitä myöhemmin), niin Randles oli ollut mukana, kun erästä siepattua hypnotisoitiin. Randles pani tällöin merkille, että kun tutkijat kysyivät hypnoosissa olevalta henkilöltä tiettyjä asioita, niin henkilö ei vastannut kertomalla mitä humanoidit olivat SIEPPAUKSEN AIKANA kertoneet siepatulle, vaan hypnoosissa oleva henkilö 'toisti' itse HYPNOOSITILAISUUDESSA kysymyksen humanoideille, ja sai heiltä vastauksen. Tämä pani Randlesin miettimään, että sieppaukset usein (mutta ei aina) saattavat olla hallusinaatioita. Esim. tunnetun Godfreyn tapauksessa taas Randles on varma siitä, että kyseessä oli oikea ufohavainto ja oikea sieppaus, koska myös muut poliisit olivat nähneet ilmassa olevan ufon.

Kirjan tunnelma muuttuu, kun päästään Keeliin. Schnabel selostaa perusteellisesti tunnetun ufotutkijan John Keelin merkillisiä ja jopa pelottavia kokemuksia. MIBit vierailivat sellaisissa taloissa, joissa Keel oli käynyt ja kyselivät merkillisiä asioita Keelistä tai levittivät vääriä juttuja hänestä. Joskus MIBit soittivat jonkun kotiin tai johonkin hotelliin, jonne Keel vasta oli matkalla, vaikka Keel oli valinnut esim. hotellin päähänpiston perusteella. MIBit soittivat Keelin tuttaville ja ystäville matkien Keelin ääntä ja kertoivat kummallisia tarinoita. Keelin postia katosi tai joutui kaukaisiin kaupunkeihin. Keelin puhelin saattoi soida kummallisella tavalla, ja kun hän vastasi, niin kuului vain kummallista piipitystä tai espanjaa ylinopeudella puhuva ääni. Joskus sama tapahtui ufohavaitsijoille heti kun Keel tuli heidän kotiinsa. Jos Keel keskusteli puhelimessa jonkun kanssa tietyistä asioista, vaikkapa Paavista, niin sekavia puhuva ääni keskeytti keskustelun. Välillä joku kontaktihenkilö soitti Keelille ja kertoi, että joku MIB tai muu olento tahtoi puhua Keelin kanssa, ja kun Keel kysyi tältä MIBiltä vaikeita yksityiskohtia omasta elämästään, vaikkapa missä hänen isoisänsä oli syntynyt, tai missä hänen kadonnut kellonsa oli, niin oikea vastaus tuli heti ja empimättä.

Keelin mielestä oli pelottavaa havaita, kuinka jopa hänen ajatuksensa vaikuttivat todelliseen elämään: Saattoi olla, että hän teki jonkun muistiinpanon, joka liittyi vaikkapa vampyyreihin, niin heti hänen puhelimensa soi ja joku tahtoi raportoida tapauksesta, jossa ufo oli ajanut takaa Punaisen Ristin liikkuvaa verenluovutusautoa. Tai kun Keel havaitsi, että kaksi naispuolista ufohavaitsijaa olivat molemmat syntyneet syyskuun 6. pnä, niin heti Keelin luokse tulvi uusia havaitsijoita, jotka kaikki olivat syntyneet syyskuun 6. pnä. Tai kun Keel mietti tapausta, jossa oli havaittu matelijannäköisiä olentoja, niin heti Keel sai kuulla monesta muustakin tapauksesta, joissa mukana oli matelijoita.

Keel oli itse harrastelijahypnotisoija, joka joskus hypnotisoi havaitsijoita, jolloin hän joskus sai kuulla ennustuksia, jotka tulivat tältä vieraalta älyltä hypnoosissa olevan havaitsijan kautta. Niinpä Keel sai kuulla Robert Kennedyn murhasta etukäteen ja yrittikin varoittaa Kennedyä. Niinikään hän sai tietää, että Martin Luther Kingiä ammuttaisiin kurkkuun. Näin tapahtuikin, mutta ennustettu päivämäärä oli väärä. Usein tämä vieras äly yritti saada havaitsijoita, ja jopa Keeliä, tekemään sopimusta, jonka mukaan havaitsijat luovuttaisivat sielunsa muukalaisille. Keel kysyi kerran Apol-nimiseltä olennolta missä Apol oli, johon Apol vastasi, että hän oli lähistölle pysäköidyssä mustassa Cadillacissa.

Keel tuli lopuksi siihen lopputulokseen, että kyseessä oli jokin tunnistamaton äly, joka teki temppuja ihmisille, manipuloi heitä, järjesti ansoja heille ja antoi vääriä ja harhaanjohtavia tietoja ja tällä tavalla sai ihmisiä tekemään kaiken maailman hölmöjä asioita. Keel tuli siihen tulokseen, että tämä tunnistamaton äly on joko pahantahtoinen tai hullu, tai molempia.

Kirjassa tuodaan myös esille eräs kiista, josta ainakin allekirjoittanut on ollut tietämätön. Schnabel kertoo, miten eräs lääket. tri, jota kirjassa kutsutaan salanimellä 'Mina Hobarth', järjesti vuonna 1989 konferenssin, jonka työnimi oli Treatment and Research of Experienced Anomalous Trauma (TREAT). Ajatuksena oli että vain tohtorintason henkilöt (lääket. ja fil. tohtorit) saisivat hypnotisoida ja hoitaa sieppausuhreja.

Budd Hopkins, joka on tämän alan uranuurtaja (mutta samalla 'vain' kuvanveistäjä), kauhistui tietysti tätä suunnitelmaa, koska sehän jättäisi Hopkinsin sen alan (jonka hän itse on ollut luomassa) ulkopuolelle. Hopkins kauhistui suunnitelmaa myös muista syistä. Hobartin käsityksen mukaan näiden ammattimaisten terapeuttien pitäisi myös laskuttaa potilailtaan normaalit taksat (eräässä tapauksessa esim. 1250 dollaria kolmesta tapaamisesta), kun taas Hopkins ja esim. Jacobs olivat aina antaneet apunsa ilmaiseksi. Toinen syy, joka katkeroitti sekä Hopkinsin että Jacobsin oli se, että juuri 'Hobart' itse oli alunperin hakeutunut Hopkinsin puheille, koska uskoi, että oli itse joutunut siepatuksi. Juuri 'Hobart' itse oli maannut itse tuntikausia Hopkinsin ja Jacobsin sohvalla kertomassa kokemuksistaan, ja myöhemmin Hopkins ja Jacobs olivat opettaneet alaa 'Hobartille'. Tilanne johti katkeraan riitaan, jossa toisena osapuolena oli 'Hobart' ja toisena osapuolena Hopkins ja Jacobs. (Allekirjoittanut luulee, etten ole paljon väärässä jos oletan, että salanimi 'Mina Hobar'' tarkoittaa lääket. tri Rita Laibowia).

Vaikka kirjan loppuosassa puhutaan ohimennen myös muista asioista, niin siinä kerrotaan lähinnä Hopkinsista ja hänen työstään. Ufologia on allekirjoittaneen mielestä varsin jännittävä ala, koska pohtiessa ufologian mysteereitä, joutuu käyttämään harmaita aivosolujaan (jos sellaisia sattuu olemaan), eikä kuitenkaan saa asioista mitään tolkkua. Tällainen tilanne tulee eteen, kun katsotaan Linda Cortilen sieppaustapausta (josta Hopkins on kirjoittanut kirjan "Witnessed"). Mitä enemmän siihen syventyy, sitä enemmän näyttää siltä, ettei siinä ole päätä eikä häntää. Koska tapaus on niin monimutkainen, niin allekirjoittanut ei tilanpuutteen takia pysty selostamaan sitä kovinkaan perusteellisesti, vaan on pakko ottaa avuksi ns. ranskalaisia viivoja:

- Linda Cortile -niminen nainen ottaa yhteyttä Budd Hopkinsiin ja kertoo, että hänet oli siepattu omasta kodistaan, joka oli korkealla New Yorkilaisessa pilvenpiirtäjässä. Hopkins hypnotisoi Lindan, jolloin Linda kertoo sieppauksestaan ja että hän on nähnyt muitakin siepattuja ufossa.

- Myöhemmin Hopkins saa kirjeen kahdelta nimettömältä 'salaiselta agentilta', jotka kertoivat olleensa työtehtävissä samana yönä kuin Linda siepattiin ja nähneensä, kun Linda kuljetettiin ikkunastaan sinisen säteen avulla leijuvaan ufoon. Mukana heidän autossaan oli ollut 'erittäin tärkeä poliittinen henkilö', joka myöhemmin uskottiin olevan YK:n silloinen pääsihteeri Perez de Cuellar.

- Täysin järjettömälle tavalla nämä kaksi agenttia ryhtyvät kiusaamaan Lindaa ja tunkeutuivat kerran hänen kotiinsakin Lindan perheen läsnäollessa. Agentit jatkavat kirjeiden lähettämistä Hopkinsille sekä Lindalle ja toinen agentti sieppaa kerran Lindan ja vie hänet eräälle rantahuvilalle, josta Lindan onnistuu pakenemaan Hopkinsin luo. Agentit jatkavat Lindan seuraamista ja kiusaamista. Toinen agentti on ilmeisesti rakastunut Lindaan, mutta joutuukin mielisairaalaan.

- Lindan ja Hopkinsin pyynnöstä Secret Service ryhtyy virallisesti tutkimaan, keitä nämä agentit ovat, mutta ei löydä heitä. Agentit ovat kuitenkin käyttäneet autoja, joiden rekisterinumerot kuuluvat YK:lle. YK:n turvallisuushenkilöt eivät kuitenkaan pysty jäljittämään näitä agentteja.

- Lindan tapaus on herättänyt valtavaa kohua ufopiireissä ja niiden ulkopuolellakin. Skeptikot, näiden joukossa pari tunnettua ufotutkijaakin, uskovat kyseessä olevan petos. YK:n turvallisuushenkilöstö toteaa, että jos YK:n pääsihteeri todella olisi ollut agenttien autossa kyseisenä yönä, niin puoli YK:ta tietäisi asiasta aivan varmasti.

- Lokakuussa 1992 suuri joukko asiasta kiinnostuneita kokoontuvat Hopkinsin kotiin keskustelemaan asiasta. Mukana ovat myös Linda itse ja hänen miehensä ja kaksi poikaansa, jotka vahvistavat Lindan kertomuksen. Lääket. tri Williams on tehnyt erilaisia psykologisia testejä Lindalle, ja kertoo kokouksessa, ettei Linda millään ole voinut keksiä tällaista tarinaa ja viedä sitä läpi, koska se on liian monimutkainen.

- Lindan poika kävelee kadulla, kun iso limousiini, jossa on YK:n rekisterikilvet, pysähtyy hänen viereensä ja autossa ollut mies pyytää poikaa autoon 'koska hän tahtoo luovuttaa pojalle muistoksi sukeltajan kypärän'. Poika kieltäytyy menemästä autoon, mutta kypärä toimitetaan silti Lindan kotiin. Valokuvista poika tunnistaa miehen Perez de Cuellarin näköiseksi.

- Nicole-niminen nuori nainen ottaa yhteyttä Hopkinsiin ja kertoo epäilevänsä, että hänet on siepattu. Nicole ei ole lainkaan perillä Lindan tapauksesta, mutta Hopkins huomaa, että Nicolen kertomuksen perusteella hänen sieppaus olisi sattunut samana yönä kuin Lindan. Nicole kertoo nähneensä ufossa toisen naisen poikansa kanssa, sekä vanhemman miehen. Hopkins näyttää Nicolelle kymmenen valokuvaa ja kysyy Nicolelta, että mikä kuvista muistuttaa eniten ufossa ollutta vanhempaa miestä, jolloin Nicole poimii joukosta Perez de Cuellarin kuvan. Nicole tunnistaa myöhemmin ufossa olleen toisen naisen Lindaksi ja hänen pojakseen, ja Linda tunnistaa vastaavasti Nicolen naiseksi, jonka Linda puolestaan oli nähnyt ufossa.

- Kuvaan astuu nyt Liechtensteinin prinssi, joka on tukenut ufotutkimusta rahallisesti jo pitkään. Liechtensteinin prinssi tuntee Perez de Cuellarin myös henkilökohtaisesti ja lähettää hänelle kirjeen, jossa hän tiedustelee de Cuellarin omaa käsitystä asiasta. Vaikka de Cuellar aikaisemmin on vastannut nopeasti Liechtensteinin prinssille, niin tällä kertaa prinssi ei kuitenkaan saa vastausta.

- Salaiset agentit lähettävät Lindalle arvokkaan kultaisen sormuksen. Sormus on sama tai samannäköinen, kuin ufossa olleella miehellä (de Cuellar?) oli ollut sormessaan. Linda luovuttaa sormuksen Hopkinsille, joka näyttää sen Schnabelille.

Kirjan lopussa Schnabel tuo myös esille Persingerin ajatukset siitä, että maan sisältä tulevat energiapurkaukset (ns. transientit) vaikuttaisivat ihmisen ohimolohkoon ja synnyttäisivät ufohavainnot ja sieppaukset ym. paranormaaleja ilmiöitä. Schnabel viittaa kuitenkin myös eräisiin aivotutkijoihin, joiden mielestä ihmisen aivot ovat muuttuneet ja ovat muuttumassa sillä tavalla, että nykyisin erilainen stressi aiheuttaisi aivoissa näitä ilmiöitä. Schnabel huomauttaa, että suurin osa siepatuista ovat naisia ja silloin kuin siepattu on ollut mies, niin hän on usein elämässään ollut alistetussa asemassa, tavalla tai toisella.

Schnabel ajaa tällä logiikalla takaa sitä, että alistetun naisen (tai miehen) sisäinen stressi saattaisi vaikuttaa ohimolohkoon ja synnyttää näitä sieppauskokemuksia. Schnabel huomauttaa kuitenkin, että nämä ajatukset ovat vain arvailuja hänen taholtaan, ja tällöinkin ne selittäisivät vain osaa ilmiöstä. Schnabel, samalla tavalla kuin moni muukin kirjailija, on sitä mieltä, että ufot ovat vain osaa suurta kokonaisuutta, johon kuuluu myös muut paranormaalit ilmiöt. Schnabel toteaa, että tutkimuksensa alussa hän suhtautui hyvin epäluuloisesti ajatukseen, että ufot olisivat avaruusaluksia, mutta nyt hänen mielestään on niin paljon näyttöä olemassa siitä, että jotakin todellakin on tekeillä. Mutta miten tämä asia sitten liittyy ohimolohkon synnyttämiin kokemuksiin ja muihin paranormaaleihin ilmiöihin, siihen Schnabel ei pysty vastaamaan.

Schnabelin kirja on välillä jännittävä kuin paraskin salapoliisiromaani. Se on mukaansatempaava ja antaa lukijan katsoa ufologian sisäpiiriin uudella, tuttavallisella tavalla. Suosittelen kirjaa lämpimästi.

Björn Borg, 5.12.2004