Yenne, Bill:

Grange Books, London 1997. 160 sivua (A4)

Bill Yenne on kirjailija ja tutkija, joka seuraa ilmailua ja joka samalla on kiinnostunut selittämättömistä ilmiöistä. Yenne on kirjoittanut yli 20 kirjaa 2000-luvun sotilaskoneista, astronauteista, avaruuslennoista ja aurinkokunnasta.

Ufohavaintoja on nykyisin rekisteröity yli 150000 ja lukemattomia muita ei ole rekisteröity tai ne eivät ole yleisessä tiedossa. Varsin monet kirjat kertovat samoista asioista kyllästymiseen saakka, vaikka tapauksia olisi lukemattomia. Kun Yenne kirjansa alussa kertoo kuudella sivulla Arnoldin havainnosta, niin lukija saattaa ajatella, että "taasko", mutta Yennellä onkin pieni yllätys takataskussaan. Yenne kertoo, kuinka David Johnson lähti 6.7.1947 erään sanomalehden johtajan pyynnöstä lentokoneella, Arnold mukanaan, etsimään niitä koneita, joita Arnold oli nähnyt. Tällä lennollaan he eivät kuitenkaan nähneet mitään. Johnson lähti ilmaan jälleen 9.7.1947, tällä kertaa Idahon kansalliskaartin AT-6 -koulutuskoneella. Johnson oli noin 3300 metrin korkeudessa, kun hän näki vasemmalla puolellaan pyöreän mustan kohteen. Johnson luuli ensin, että kyseessä oli säähavaintopallo, mutta sai radiolla tiedon, ettei alueella ollut mitään säähavaintopalloja. Johnson käänsi tällöin koneensa kyljen kohteen suuntaan ja työnsi ohjaamon suojakuvun taaksepäin ja otti esille filmikameransa ja filmasi kohdetta noin kymmenen sekunnin ajan. Tämän jälkeen kohde muutti asentoaan niin että sen reuna tuli näkyviin. Se heijasti kerran auringonvalon, jonka jälkeen se näytti ohuelta mustalta viivalta. Kohde rupesi tekemään hitaan silmukan ja ollessaan silmukan huipullal se siirtyi vaakalentoon ja katosi. Johnson näki kohteen Camas Prairien yllä olevia pilviä vasten. Kun Johnson laskeutui, hän sai kuulla että United Air Linesin Gowen lentokentän henkilökunta ja Idahon kansalliskaartin henkilökunta oli nähnyt saman kohteen ja sen ohjausliikkeitä.

Tässä yhteydessä Yenne julkaisee myös hyvän suurennoksen siitä kohteesta, jonka Rhodes-niminen henkilö valokuvasi 7.7.1947 Phoenixin yllä. Tämä suurennettu kuva on paras, jonka olen nähnyt Rhodesin kuvasta. Arnoldin mukaan se on samannäköinen kuin ne ufot, jotka hän itse näki. Molemmat yllämainitut tapaukset ovat taas hyviä esimerkkejä siitä, ettei Arnold suinkaan ollut ainoa, joka näki merkillisiä laitteita ilmassa kesällä 1947.

Muutenkin on todettava, että tyypillistä tälle kirjalle ovat ne lukuisat, suuret valokuvat, jotka julkaistaan tässä kirjassa. Useat kuvat ovat otettu Blue Bookin arkistosta ja usein ne esittävät erilaisia valopalloja tai ufoja, ja varsin usein myös tutkakuvia. Valokuvien joukossa on erään hävittäjän tykkikameralla otettu kuvasarja ufosta Kalifornian yllä 2.2.1953. Onpa kuvien joukossa jopa ufokuva, joka tekstin mukaan on ilmavoimien Vieraan Teknologian Osaston itse ottama Ontarion yllä 29.9.1967. (Tämän kuvan yhteydessä allekirjoittanut miettii sitä, että onko kuvatekstin sanamuoto ihan onnistunut? Onko kuva todellakin USA:n ilmavoimien Vieraan Teknologian Osaston ottama?).

Tämän kirjan eräs painopiste on siis ehdottomasti niissä monissa valokuvissa, joita julkaistaan kirjassa ja jotka suureksi osaksi ovat otettu Blue Bookin arkistosta. Jossain määrin allekirjoittanut kuitenkin joutuu ihmettelemään asioita: Kun Yenne kertoo kuuluisista Trentin kuvista, niin hän ei julkaisekaan niitä, vaikka ne aikaisemmin ovat julkaistu varmasti sadoissa kirjoissa. Sen sijaan hän julkaisee kuvan, joka on otettu Fairfield-Suisun -nimisen ilmavoimien tukikohdan yllä ja joka "muistuttaa Trentin kuvia". (Ei kyllä muistuta ollenkaan).

Yenne kertoessaan Newhousen Tremonton myös kuuluisasta filmistä, niin Yenne ei julkaise kuvaa kuvatuista kohteista, vaikka näitäkin kuvia on julkaistu ties kuinka monessa kirjassa. Sen sijaan hän julkaisee kuvan Newhousen perheestä(!?). Kun katsoo tarkkaan, niin sivulla 70 on kyllä minimaalinen valokuva, joka ehkä näyttää kyseisiä kohteita, mutta kuva on niin pieni ja epäselvä, ettei siitä saa selvää mikä siinä näkyy.

Sivulla 55 Yenne julkaisee kuvan ns. Lubbock-valoista ja väittää, että kyseessä on samanlainen esine, kuin lentäjät Chiles-Whitted näki. Tämä on kyllä paha virhe. Tietääkseni kukaan ei ole aikaisemmin esittänyt tällaista väitettä, jonka lisäksi Lubbock-valoja oli kymmeniä, eikä kukaan ole väittänyt, että Lubbockissa olisi ollut kyse yhdestä ainoasta esineestä. Eivät V-muodossa lentävät Lubbock-valot muistuta vähääkään sitä sikarinmuotoista kohdetta, jonka Chiles-Whitted ovat itse piirtäneet.

Noin viikko sitten kirjoitin esittelyn Richard Hainesin kirjasta "Project Delta", jossa kerroin siinä olevasta jutusta Finnairin koneesta tehdystä ufohavainnosta vuonna 1966. Myös Yenne kertoo samasta havainnosta. Yenne kertoo myös siitä, miten Espanjan ilmavoimat 1970-luvulla ryhtyivät julkistamaan ufoarkistonsa. Tässä yhteydessä kerrotaan espanjalaisesta ilmavoimien kenraalista Carlos Casto Caverosta, joka on ilmoittanut uskovansa, että ufot ovat olemassa. Tässä yhteydessä kerrotaan Caveron omasta ufohavainnosta. Havainto julkaistiin La Gaceta del Norte -lehdessä vuonna 1976. Cavero oli tällöin ilmavoimien komentaja Kanariansaarilla: "Cavero oli tarkkaillut erittäin kirkasta kohdetta, joka oli leijunut Zaragozan lähellä sijaitsevan Sadaba-nimisen kaupungin yllä yli tunnin ajan. Tämän jälkeen se ampaisi Egea de los Caballerosille päin ja taittoi 20 kilometrin matkan 2 sekunnissa. Mikään ihmisen tekemä kone ei pysty sellaiseen vauhtiin."

Astronautti McDivitt näki tunnistamattomia kohteita ainakin kaksi kertaa. Ensimmäisen kohteen, ns. "olutpurkin", yritti myös Condon-komitea tunnistaa, mutta ei onnistunut siinä. McDivitt on kertonut myös toisesta havainnosta, joka muistutti satelliittia, joka oli napapiiriä ylittävällä kiertoradalla, joka siihen aikaan oli ennenkuulumatonta. Yenne kertoo kuitenkin nyt USA:n salaisista Corona-satelliiteista, jotka olivat juuri tuolla kiertoradalla ja joista ei kerrottu julkisuuteen kuin vasta 30 vuotta myöhemmin. On erittäin todennäköistä, että McDivitt näki toisella kerralla juuri Corona-satelliitin.

Ufologiassa on olemassa useita kertomuksia siitä, että havaitsijan mielestä ufo on jopa ennakoinut mitä havaitsija aikoo tehdä. Tästä samasta ilmiöstä kertoo Venäjän tri Azhazha. Hänen mukaansa neuvostoliittolaiset sukellusveneet usein havaitsivat kohteita, jotka seurasivat heidän omia sukellusveneitään ja näyttivät jopa ennakoivan mitä neuvostoliittolaiset sukellusveneet aikoivat tehdä. Alussa neuvostoliittolaiset luulivat, että kyseessä oli amerikkalaiset sukellusveneet. Azhazha kertoo myös neuvostoliittolaisesta jäänmurtajasta, joka oli Arktiksessa ja näki ufon, joka murtautui ylös jään läpi ja lensi pois. Jääpaloja sateli jäänmurtajan kannelle.

Miettimisen aihetta antaa Yennen selostus ilmavoimien Kirtlandin tukikohdassa havaituista ilmiöstä elokuussa 1980. Useat havaitsijat näkivät taivaalla kirkkaan kohteen, joka laskeutui erääseen lähistöllä olevaan kanjoniin 8.8.1980. Myös myöhemmin havaittiin kirkkaita valoja tukikohdan lähistöllä. Kello 15.30-22.15 välisenä aikana 13.8.1980 kuultiin jokin erittäin voimakas häirintäsignaali, joka mykisti tukikohdan kaikki tutkat mukaan lukien Albuquerquen lentoaseman tutkan. Kun Defence Nuclear Agency (DNA) peilasi häirintäsignaalin, niin se löytyi edellä mainitusta kanjonista. Etsintäpartiot eivät kuitenkaan löytäneet mitään. DNA:n mukaan häirintäsignaali oli sen tyyppinen, että DNA:n laitteet eivät tunnistaneet sitä.

Lukija löytää kirjasta pari ihmettelemisen aihetta, kuten sivulla 156 oleva valokuva nuolenpäänmuotoisesta Northrop X-24B -hävittäjästä, joka tekstin mukaan on "esimerkki sikarinmuotoisesta lentokoneesta" (ei takuulla muistuta ollenkaan sikaria). Sivulla 142 oleva lyhyt selostus Trans-en-Provencen tapauksesta mainitsee havaitsijan nimen M. Collini, joka oli valenimi aikaisemmissa tutkimuksissa. Oikea nimi Niccolai on ollut tiedossa jo ties kuinka kauan ja sitähän myös Yenne olisi voinut käyttää.

Kirjassa olevien runsaiden ja harvinaisten valokuvien takia olen sitä mieltä, että kyllä tätä kirjaa voi hyvin suositella lukijalle. Myös sen tekstiosan osalta, vaikka kirja pari kertaa antaa ihmettelemisen aihetta.

Björn Borg, 8.10.2005