Clarke, David & Roberts, Andy:

Piatkus, London 2002. 282 sivua

Jokainen ufoilija tietää varsin hyvin, miten USA-painotteinen ufotutkimus ja ufokirjallisuus on. Usein mietitään sitten, miten asiat ovat vaikkapa Englannissa ja se onkin ollut vaikeampi asia saada selville. Englantilaiset ovat olleet hyvin hiljaa ufotutkimuksistaan, eikä varmuudella ole tiedetty, onko näitä tutkimuksia edes suoritettu. Englannissa on ollut voimassa säännöt, joiden mukaan kaikki asiakirjat ovat salaisia vähintään 30 vuotta.

Mitään julkisuuslakia ei ole ollut olemassa Englannissa ennen kuin vastikään. Aikaisemmin myös tuhottiin ufoihin liittyviä dokumentteja sitä mukaan kuin niistä tuli yli viisi vuotta vanhoja. (Ja näin on menetetty ties millaisia tietoja). Englannista on siis saatu vain hajanaisia tietoja ufoasioista, yksi murunen sieltä ja toinen täältä.

Aivan viime vuosien aikana on parivaljakko David Clarke ja Andy Roberts ryhtyneet tutkimaan englantilaisia dokumentteja systemaattisesti sitä mukaan kuin ne on vapautettu salassapitomääräyksistä. Parivaljakko ei siis varsinaisesti tutki ufohavaintoja vaan on erikoistunut viranomaisten ufodokumenttien metsästykseen ja julkaisemiseen. Tästä parivaljakosta David Clarke on Sheffieldin yliopiston englantilaisen kulttuuriperinnön tutkimuskeskuksen tohtori.

Ja onhan niitä papereita löytynyt, yksi sieltä ja toinen täältä. Erästä dokumenttia etsittiin vuosikausia, ennen kuin siitä löytyi yksi kopio eräästä mapista. Ja vähitellen on Englannin suhtautuminen ufoihin selvinnyt, nyt ensimmäisen kerran Englannin historiassa. Ja onhan ufoja havaittu, ajettu takaa ja tutkittu myös Englannissa. Jo vuonna 1913 joutui silloinen laivastoministeri Winston Churchill vastaamaan parlamentissa tiedusteluihin, jotka liittyivät erään telakan yllä havaittuun "ilmalaivaan". Tuolloin pelättiin, että tämä "ilmalaiva" olisi saksalaisten zeppeliinari. Vastausta kysymyksiin ei kuitenkaan saatu tuolloin.

Kirjan alussa kerrotaan niistä "foo fightereista", joita englantilaiset havaitsivat toisen maailmansodan aikana Saksan yllä. "Foo Fighter" oli kuitenkin amerikkalaisten käyttämä nimi, englantilaiset käyttivät sanaa "The Light" (=valo) tai "The Thing" (Se). Kirjassa toistetaan yksityiskohtaisesti, miten eräs englantilainen pommikone sai seurakseen "foo fighterin" pommituslennolla Essenin yllä ja miten lentokone epätoivoisesti kymmenen minuutin ajan yritti karistaa sen kannoiltaan. Lentäjä teki näissä yrityksissään niin voimakkaita ohjausliikkeitä, että kone vaurioitui ja joutui laskeutumaan varakentälle.

Vuonna 1947 havaittiin usein tutkassa ufoja, jotka ilmestyivät idästä ja tulivat kohti Englantia, jolloin hälytettiin Mosquito-hävittäjiä, jotka kuitenkin jäivät kuin seisomaan verrattuna ufojen nopeuteen. Käynnistettiin jopa "Operaatio Charlie" asian selvittämiseksi, mutta milloinkaan ei saatu vastausta. Jotkut ovat myöhemmin syyttäneet sen aikaisia alkeellisia tutkalaitteita, mutta varmuutta ei saatu milloinkaan, mistä oli kysymys.

Vuonna 1950 huippusalainen työryhmä "Flying Saucer Working Party" aloitti 8-kuukautisen urakkansa ja antoi lausuntonsa kesällä 1951. Lausunnossa todettiin, ettei oltu saatu mitään todisteita siitä, että ufot olisivat olemassa, ja mainitaan kolme esimerkkiä havainnoista "joille oli löytynyt luonnollinen selitys". Eräs näistä tapauksista liittyi Englannin ilmavoimien luutnanttien Hubbardin ja Joliffen havaintoon Farnboroughin sotilaskentän yllä vuonna 1950, yhdessä neljän muun lentäjän kanssa. "The Flying Saucer Working Partyn" tutkijat kuulustelivat lentäjiä perusteellisesti, mutta lentäjille ei ikinä kerrottu, mihin tulokseen tutkijat olivat tulleet.

Kun Clarke ja Roberts viisikymmentä vuotta myöhemmin löysivät raportin tästä havainnosta, siinä todetaan, että kaikki kuusi lentäjää olivat erehtyneet ja että kyseessä varmasti oli ollut jonkinlainen heijastus.

Clarke ja Roberts onnistuvat tavoittamaan Hubbardin ja Joliffen ja heitä haastatellaan eräässä dokumenttiohjelmassa [lähdeviite 299) allekirjoittaneen lähdeluettelossa]. He saavat nyt ensimmäisen kerran kuulla, että heidän havaintonsa oli tulkittu heijastukseksi ja molemmat ovat erittäin vihaisia ja tuohtuneita siitä: "Se oli ufo! Eikä se ollut kotoisin tältä planeetalta! Meitä oli kuusi lentäjää, jotka näimme sen!" he purskahtavat.

Aivan uutena ja yllättävänä tietona tulee esille, että "The Flying Saucer Working Party" oli tiiviissä yhteydessä amerikkalaisiin, ja että CIA:n tri H. Marshall Chadwell oli mukana, kun ryhmä kirjoitti loppuraporttiaan. (Chadwell oli juuri se, joka vuonna 1953 kutsui koolle Robertsonin paneelin USA:ssa. - BB:n huom.). Vuosina 1952-54 toimi Englannissa ufotutkimusryhmä, jonka raportti on edelleenkin salainen.

Kirjan tekijät toistavat myös, miten korkeassa virassa olevat englantilaiset olivat kiinnostuneita ufoista. Esim. prinssi Philip on tilannut "The Flying Saucer Review" -lehteä sen ensimmäisestä numerosta alkaen ja lentomarsalkat Dowding ja Goddard uskoivat lujasti ufoihin. Myös lordi Mountbatten seurasi tiiviisti ufokeskustelua.

"The Flying Saucer Working Party" -tutkimuselimen jälkeen englantilaiset ovat jatkaneet ufotutkimuksiaan meidän päiviimme saakka. On kuitenkin todettava, että ulkopuolinen hyvin nopeasti eksyy, jos yrittää selvittää mikä virasto milloinkin on hoitanut ufotutkimuksia, varsinkin kuin eri virastotkin vuosien varrella ovat muuttaneet nimiään. Sellaiset virastot, joiden nimilyhenteet ovat AI (Tech) 5b, Defence Secretariat 8 (DS8) ja Proof and Experimental Establishment -projekti Shoeburynessissa, Southend-at-Sea'ssa, Air Ministry Operations Centre (AMOC), Air Force Operations Room (AFOR), DI65B, DI61E, DI10, RAF No.11 Group, MoD Ground Environment ja MoD Airborne Early Warning ovat tai ovat olleet mukana ufotutkimuksissa tavalla tai toisella. (Yllämainitut nimilyhenteet ovat peräisin paitsi Clarken ja Robertsin kirjasta, myös allekirjoittaneen kirjasta "Tosiasioita ufoilmiöstä").

Kirjan koko 12 luku on omistettu vuoden 1980 Bentwaters-tapaukselle. Mitään varsinaista uutta ei tule esille tässä kirjassa, eikä saada vastausta sille, mitä tapahtui tai ei tapahtunut Bentwatersin tukikohdassa. Todetaan kuitenkin, että tapaus vaivaa edelleen viranomaisia, koska sille on vain kaksi loogista selitystä:

a) Joko viranomaisten täytyy myöntää, että mm. ydinasetukikohdan varakomentaja (=eversti Halt) menetti järkensä, tai

b) heidän täytyy myöntää, että tapahtui jotain outoa, jota ei pystytä selittämään. Kumpikin selitys olisi vaikea viranomaisille.

Mikä on sitten lopputulos tämän kirjan mukaan, kun puhutaan ufoista? Lopputulos on se, että samalla tavalla kuin Yhdysvalloissa, niin Englannissa on raportoitu ufoja vuosikymmenien ajan ja niitä on tutkittu kaikessa hiljaisuudessa monessa eri paikassa. Clarken ja Robertsin kirjassa on yllättävän paljon sotilaslentäjien havaintoja, ja samalla tavalla kuin USA:ssa, heitä on kehotettu olla puhumatta havainnoistaan.

Kirjan tekijöiden mukaan tilanne on seuraava:
"Mielestämme, kun kaikki eri uskomusten ylimääräiset kerrokset on kuorittu pois ja objektiivisesti tarkastetaan sitä todistusaineistoa, mitä tässä kirjassa tuodaan esille, niin meille muodostuu kuva viranomaisista, jotka ovat yhtä ymmällään kuin yleisö, jota he palvelevat. Jos joku salailu on olemassa, niin se on tietämättömyyden salailu."

Kirjan lopussa julkaistaan tilasto, jonka mukaan viranomaiset ovat vastaanottaneet yhteensä 10555 raporttia "tunnistamattomista lentävistä laitteista" vuosina 1959-2000. Kirjan tekijät huomattavat kuitenkin, että tämä ei tarkoita sitä, että kyseessä olisi ufot, vaan että havaitsija itse ei ole pystynyt tunnistamaan kohdetta.

Parivaljakko Clarke ja Roberts on aikaisemmin julkaissut myös kirjan "Phantoms of the Sky" vuonna 1990, sekä vuonna 2000 yhdessä Jenny Randlesin kanssa kirjan "The UFOs That Never Were".

Björn Borg, 20.12.2003