24.10.2008 

Tapani Koivula 
 

Ufojen ja kontaktitapausten tieteellinen pohja

 

Henkilökohtaisesti haluan korostaa, että ufojen todellisuuden puolesta löytyy nykyisin vakuuttavaa todistusaineistoa jokaiselle, joka vaivautuu tutustumaan laajaan aineistoon. Myös selitysmalleja löytyy runsaasti, mutta kokeneidenkin tutkijoiden keskuudessa selitykset myötäilevät pitkälti henkilön muuta maailmankuvaa ja vastaanottokykyä. 

Tiedemiesten enemmistö pitää edelleen ufoja, tunnistamattomia lentäviä kohteita, normaalien ilmiöiden virhetulkintoina ja arviointikyvyttömien ihmisten mielikuvituksen leikkinä tai mielenhäiriöinä. Vähättelystä huolimatta ufoja nähdään yhä enemmän ja yhä useampi tieteellisen koulutuksen saanut tutkija on paneutunut aiheeseen. 
 

Osa ufoista on todellisia

Omien 40 vuotta kestäneiden tutkimusteni pohjalta uskallan väittää, että osa ufoista on todellisia, eikä niitä voi selittää normaaleilla luonnon ja tekniikan ilmiöillä. Olen samaa mieltä useimpien ufotutkijoiden kanssa siitä, että noin 90% ihmisten ufohavainnoista voidaan selittää normaaleilla ilmiöillä (erilaisilla heijastuksilla, planeetoilla, linnuilla, meteoreilla, satelliiteilla, rakettikokeilla, helikoptereilla tai lentokoneilla). 

Silti jää noin 10% havainnoista selittämättä. Näiden joukossa on runsaasti luotettavien, arviointikykyisten poliisien, sotilaiden ja tiedemiesten (myös tähtitieteilijöiden) ufohavaintoja. On myös huomattava, että ufojen arkaluontoisuuden vuoksi tuskin 50% ihmisten ufohavainnoista koskaan tulee ufotutkijoiden tietoon. 

Syitä siihen, että edelleen valtaosa tiedeyhteisöstä ei pidä ufoja tutkimisen arvoisina, ovat mm. tähänastisen ufotutkimuksen harrastelijamaisuus, filmiteollisuuden ufoihin luoma viihteellinen leima, ufoilmiöihin sekaantumisen aiheuttama uhka urakehityksessä sekä ufojen luomien väitteiden vallankumouksellisuus. 

Useimpien tiedemiesten on vielä mahdotonta uskoa, että ulkoavaruuden olennot voisivat vierailla maapallolla. Tosin muutaman viime vuosikymmenen aikana niiden tiedemiesten määrä, jotka pitävät ulkoavaruuden elämää todennäköisenä, on kasvanut enemmistöksi. 

Yhä enemmän on myös todisteita siitä, että ulkoavaruudessa on runsaasti tähtiä, joita planeetat kiertävät samaan tapaan kuin meidän aurinkokunnassamme (ns. eksoplaneetat). Vasta tänä vuonna 2008 tiedemiehet ovat saaneet todisteet, että Marsissa on vettä, elämän perusainetta. 

Tähtitieteilijät ovat esittäneet laskelmia, joiden mukaan pelkästään meidän galaksissamme on vähintään miljoona planeettaa, joilla on jonkin asteista elämää (SETI-projektin edustaja Heurekan avaruusseminaarissa 1992). 

Koska ufotutkimuksen historia ei välttämättä ole yliopistopiirien tiedossa, esitän seuraavassa lyhyesti merkittävimpiä vaiheita. Samalla haluan yksittäisten ufotapausten ja tutkimusprojektien yhteydessä tuoda esille, kuinka runsaasti ufotutkimuksiin on osallistunut tieteellisen koulutuksen saaneita tutkijoita. 

Vuodesta 1964 ufotutkijana toiminut dipl.ekon. Björn Borg on koonnut kirjaansa "Tiedemiehet ja ufot" yli 2000 professori- ja tohtoritasoisen tiedemiehen vakavamielisiä lausuntoja ufoista. 
 

Ufotutkimuksen historiaa

Vaikka ufoista on runsaasti mainintoja eri maiden kulttuurihistorioissa tuhansien vuosien takaa, ufohavaintojen määrä on ratkaisevasti lisääntynyt toisen maailmansodan jälkeen. Kaksi vuonna 1947 Yhdysvalloissa tehtyä ufohavaintoa herättivät laajaa huomiota, ja sen jälkeen perustettiin useita yksityisiä ja valtiollisia ufotutkimusryhmiä. 

Harrastelijalentäjä Kenneth Arnold näki lennollaan Washingtonin osavaltiossa outoja lentäviä esineitä, jotka "liikkuivat kuin veden pinnalle heitetyt lautaset". Tästä Arnoldin lausumasta yleistyi kansanomainen nimitys lentävä lautanen. 

Vain muutamaa päivää myöhemmin Roswellin kaupungin ulkopuolella putosi maahan esine, jonka alkuperästä on käyty väittelyä viime päiviin asti. Yksi parhaiten tapaukseen perehtynyt tutkija on kanadalainen ydinfyysikko, tri Stanton Friedman, joka on haastatellut yli sataa Roswellin tapaukseen liittyvää henkilöä. 

USA:n armeija on pyrkinyt salaamaan tietonsa Roswellin tapauksesta, kuten useimmat muutkin ufotutkimuksensa. 1970-luvulla hyväksyttiin Yhdysvalloissa Tiedonvapauden laki, jonka mukaan kaikki yli 30 vuotta vanhat valtion asiakirjat ovat julkisia. Tähän vedoten useat yksityiset ufojärjestöt vaativat ufodokumenttien paljastamista. Satoja ufodokumentteja onkin julkistettu, mutta runsaasti tietoa on salattu kansalliseen turvallisuuteen vedoten. Stanton Friedman on tutkinut ufodokumentteja, joiden aitoudesta on syntynyt useita kiistoja lähinnä skeptikoiden kanssa. 

Erityisen kiisteltyjä ovat olleet dokumentit, jotka kertovat presidentti Harry S. Trumanin nimittäneen salaisen ufotutkimuskomitean Majestic 12:n, johon kuului useita tiedemiehiä. 

Aluksi USA:n armeija ilmoitti Roswellin ufon olleen säähavaintopallo. 1990-luvulla selitys muuttui laitteeksi, jolla seurattiin Neuvostoliiton ydinkokeita. 

Toimittaja Linda Howelle näytettiin ilmavoimien tukikohdassa USA:n presidentille tarkoitettua dokumenttia, jossa kerrottiin, että 1940- ja 1950-lukujen vaihteessa tapahtui useita ufojen maahansyöksyjä. 

Vuonna 1998 ilmestyi eversti Philip J. Corson kirja "The Day after Roswell", jossa hän paljasti nähneensä Roswellin ufosta saatuja esineitä. Hänen mukaansa laitteet annettiin kaikessa hiljaisuudessa yksityisten tutkimuslaitosten tutkittaviksi. Osan toimintamekanismi saatiin selville, ja firmojen valmistamat kopiot laskettiin sarjatuotantona markkinoille. Nykyisin ne ovat yleisessä käytössä (transistorit, mikropiirit, valokaapelit, laser). 

1990-luvulla Santillin julkistamat kuvat avaruusolentojen ruumiinavauksista yhdistettiin Roswellin tapaukseen. Käytiin vilkasta väittelyä siitä, saattoivatko kuvat olla 1940-luvulta. Yleisesti voidaan todeta, että mitkään valokuvat tai videot ufoista eivät todista mitään, kuten eivät todista mistään muustakaan. Atk-sovellukset trikkitekniikassa ovat nykypäivänä niin kehittyneet, että kaikenlaisten aidoilta näyttävien kuvien väärentäminen on mahdollisia. Osa trikeistä voidaan paljastaa laboratorioanalyyseillä. USAssa tri Bruce Maccabee on erikoistunut ufokuvien analysointiin. 
 

Ufotutkimuksia eri puolilla maailmaa

1950-luvun alussa ufotutkimukset käynnistyivät useissa maissa. Ranskan ehkä tunnetuimpia yksityisiä ufotutkijoita ovat olleet  ins. Aime Michael ja tri Jacques Vallée (atk-ekspertti, joka myöhemmin muutti Yhdysvaltoihin). Kanadassa perustettiin vuonna 1950 valtion tutkimusryhmä Project Magnet, jonka puheenjohtajana toimi elektroniikkainsinööri Wilbert Smith. Eräässä kirjeessään hän selvitti ufotutkimusten tilaa USA:ssa seuraavin sanoin: "Ufot luokitellaan salaisimpiin aiheisiin USA:n hallituksen piirissä, jopa salaisemmiksi kuin vetypommi. Ufot ovat todellisuutta." 

Yhdysvalloissa perustettiin armeijan ufotutkimusprojekti Blue Book (muita virallisia ufoprojekteja Sign ja Grudge). Michiganin ufoaallon jälkeen perustettiin valtion rahoittama ufotutkimusprojekti Condonin komitea, johon kuului useita tiedemiehiä. Fyysikko tri Edward Condon toimi komitean puheenjohtajana. 

1960-luvulla USAn ilmavoimien ufoasiantuntijana työskenteli tähtitieteen professori Allen J. Hynek. Havaittuaan, ettei viranomaisten tarkoituksena ollut julkistaa tietojaan, Hynek erosi asiantuntijatehtävästään. Hän perusti yksityisen ufotutkimusseuran CUFOSin. He keräsivät 10 vuoden aikana tiedot lähes 2000 ufotapauksesta, joiden yhteydessä löydettiin fyysisiä jälkiä. 

Hynek loi nykyisinkin käytössä olevan ufoilmiöiden luokittelujärjestelmän: 
 

Kaukohavainnot

(etäisyys yli 150 m)

- yövalot 
- päiväkiekot 
- samanaikaiset näkö- ja tutkahavainnot 
 

Lähihavainnot

(etäisyys alle 150 m)

1. aste
- havainto ilman fysikaalisia vaikutuksia
2. aste
- fysikaalisia vaikutuksia
3. aste
- havainnon yhteydessä avaruusolentoja

Prof. Hynek kiinnostui vasta myöhemmin ufokontaktitapauksista, ihmisen ja avaruusolentojen kohtaamisista: 

"Ollakseni rehellinen minun on sanottava, että mielihyvin jättäisin tämän asian käsittelemättä, jos voisin tehdä sen tieteellistä rehellisyyttä loukkaamatta. Niin monet hyvämaineiset todistajat ovat antaneet tukensa ja todistaneet näiden ihmisten olemassaolosta, ettemme voi hyväksyä kuvausten selittämistä harhanäyiksi." 
 

Ufot YK:ssa

1960- ja 1970-luvuilla ufoja käsiteltiin YK:ssa Grenadan pääministerin Eric Gairyn aloitteesta. Pääsihteerit U Thant ja Kurt Waldheim pitivät aihetta tärkeänä. YK:n ufoneuvotteluissa olivat mukana mm. prof. Hynek, tri Vallée, prof. James MacDonald, tri Claude Poher, Stanton Friedman ja tri David Saunders. Tuloksena v. 1977 YK:n yleiskokous päätti kehottaa jäsenmaita tutkimaan ufoja ja niihin liittyviä ilmiöitä sekä raportoimaan niistä YK:lle. V. 1989 pääsihteeri Javier Perez de Cuellariin - toiminut myöhemmin Perun pääministerinä -  väitetään joutuneen ufo- ja kontaktitapauksen todistajaksi New Yorkin keskustassa (Budd Hopkins: "Witnessed", New York 1996). 

1980- ja 1990-luvuilla ufotutkimus tuli avoimemmaksi, erityisesti Ranskassa, Venäjällä ja Etelä-Amerikassa. Ranskassa perustettiin valtiollinen ufotutkimusjärjestö GEPAN, johtajina tri Claude Poher ja tri Alain Esterle. Tiedemiespiireissä herätti erityistä huomiota Trans-en-Provencen ufotapaus v. 1981, tutkijoina tri Bounias ja prof. Jean-Pierre Petit. 1990-luvun alussa esiintyi Belgiassa kolmiomaisia ufoja, jotka armeijan johto ilmoitti selittämättömiksi. 

Vuonna 2007 Ranskan valtio julkisti 1600 ufotapausta viranomaisten ufoarkistoista. Aikaisemmin Brasilian valtio oli jo ehtinyt julkistamaan oman ufoarkistonsa.

V. 1981 NATO teetti eurooppalaisilla tiedemiehillä ja upseereilla ufotutkimuksen Assessment, jossa myönnettiin ufojen tulevan vierailta planeetoilta. Siinä kuvailtiin useita avaruusolentolajeja, jotka yleisesti esiintyvät maapallolla. Raportista, josta otettiin hyvin pieni painos vain tärkeimmille asianosaisille, ovat kertoneet amerikkalaismajuri Robert Dean ja tri Michael Wolf. 

1990-luvulla Britannian puolustusministeriö palkkasi kokopäivätoimiseksi ufotutkijaksi Nick Popen, joka on kirjoissaan kuvaillut ufoja todellisina avaruusaluksina. Neljän vuoden tutkimusten jälkeen Pope tuli vakuuttuneeksi, että osa ufoista on todellisia. Lisäksi hän pitää mahdollisena, että jotkut ufot ovat älyllisten olentojen ohjaamia.

Brasilian ja Ranskan esimerkkiä seurasi Britannia. Vuonna 2008 aloittamansa julkistamisprosessin aikana brittiviranomaiset ovat päättäneet julkistaa yli 7000 ufotapausta. 

Neuvostoliitossa vallitsi tiukka salailulinja ufojen suhteen 1980-luvun puoleen väliin saakka. Tutkimusmonopoli oli pitkään prof. Felix Ziegelillä. Mm. eestiläiset ufotutkijat joutuivat KGB:n painostuksen kohteiksi (Jyri Lina, Tunne Kelaam). Pedestroikan myötä ufoasenteet vapautuivat. Venäjän ufotutkimusjärjestön johtoon nousivat tri Vseudod Troitski ja kosmonauttikenraali Pavel Popovitsh. Muita merkittäviä ufotutkijoita ovat olleet kosmonautti Maria Popovitsh ja apul.prof. Zlobin, joka väittää saaneensa yhteyden avaruusolentoihin. 

Eestin ufotutkimuksen johtohahmoina toimivat Igor Volke, geologian prof. Herbert Viiding ja tri Erkki Hannolainen. Eestiläisten tutkimuskohteena on ollut mm. merkillinen "meteori" Tallinnan Meriväljassa, 20-metrinen, alle 20 cm paksu metallilaatta, joka lepää 7 metrin syvyydessä omakotitalotontin alla. Meteoreihin erikoistuneen prof. Viidingin mukaan missään maailmalla ei ole tavattu vastaavaa meteoria, jonka vuoksi hänkään ei pitänyt selitystä uskottavana. Moskovan yliopiston johtamissa tutkimuksissa todettiin, että kappale on syntynyt "suljetussa, mutta painottomassa tilassa". 

1990-luvulla USA:ssa merkittäviä ufotutkimuksia on tehnyt mm. tri Steven Greer (SETI:n ufotutkimukset 5. asteen yhteyksineen) sekä ufoaiheen julkistamiskampanja Disclosure Project. Steven Greer avustajineen on koonnut kymmeniä huippuluokan silminnäkijöitä, jotka ovat todistaneet ufohavainnoistaan. Julkistamistilaisuuksiin on kutsuttu arvovaltaisia sotilasupseereita, tiedemiehiä, poliitikkoja ja tiedotusvälineiden edustajia.

1990-luvun alussa Floridassa esiintyi Gulf Breezen ufoaalto, jonka yhteydessä saatiin mm. harvinaisen hyviä ufovalokuvia. Kuvat ovat läpäisseet tri Bruce Maccabeen analyysit. 

Väitteitä yhteistyöstä avaruusolentojen kanssa on viime vuosina esiintynyt yhä enemmän. Mielenkiintoisimpia on tutkija John Lazarin väite, jonka mukaan hänet palkattiin Nevadassa sijaitsevalle salaiselle Area 51 -alueelle selvittämään, miten sinne joutunut ufoalus toimi. 

Mielikuvituksellinen on myös väite, jonka mukaan suurin osa ufoista, jonka mukaan suurin osa ufoista olisi USA:n rakentamia. Perustana on jo natsi-Saksassa kehitetty ufotekniikka, joka oli saatu 1920-luvulla avaruuskontaktin kautta. Väitteen mukaan ufot saavuttivat jo Hitlerin Saksassa 11000 kilometrin tuntinopeuden. Todisteina esitetään vanhoja valokuvia metallikiekoista, joiden lento-ominaisuuksista kuvat eivät kuitenkaan kerro mitään. 
 

Pohjoismainen ufotutkimus

Vv. 1969-72 Pudasjärven Ison-Syötteen, Suomen eteläisimmän tunturin ympäristössä esiintyi ufoaalto, jonka tutkimuksia johti insinööri Ahti Karivieri. Projektin yhteydessä kehitettiin erilaisia kuvausmenetelmiä, ja saatiin runsaasti ufovalokuvia, mm. infrapunafilmille. 

Yhteispohjoismaisessa Hessdalen-projektissa tutkittiin vv. 1983-84 samantapaisia ufoilmiöitä kuin Isolla-Syötteellä. Hessdalenissa Norjan armeija antoi kuljetus- ja majoitusapua. Yliopistoista saatiin toistakymmentä mittauslaitetta. 

Hessdalenin ufotutkimuksista käynnistyi sähköisten valopallojen erityistutkimus. Hessdalen-projektin toisen johtajan Erling Strandin vetämänä. Valopallotutkimuksissa ovat mukana mm. tri Persinger ja tri Harley Rutledge. Persinger on vakuuttunut, ettäkokemukset avaruusolennoista ovat hallusinaatioita, jotka syntyvät ihmisen joutuessa valopallon sähkökenttään. 

Yhä kansainvälisemmäksi laajentunut ufotutkimusprojekti Project Hessdalen on jatkunut viime vuosiin asti. Vuonna 2007 järjestettyyn projektia käsittelevään konferenssiin kutsuttiin luennoitsijaksi myös suomalainen kvanttifysiikan tutkija tri Matti Pitkänen. Pitkänen on yksi harvoja suomalaisia tohtoritason tiedemiehiä, joka suhtautuu ufoihin vakavasti. Hän on viime vuosina kehitellyt uudenlaista tieteellistä maailmankuvaa, joka käsittää kahdeksan ulottuvuutta nykyisin yleisesti hyväksyttyjen neljän ulottuvuuden sijasta. Pitkänen pitää myös mahdollisena, että osa vuoristoissa esiintyneistä valopalloista edustaa alkeellisia elämänmuotoja.
 

Kontaktitapauksiakin voi ja pitää tutkia

1980-luvulla kontaktitapaukset, avaruusolentojen kohtaamiset, nousivat pintaan. Tutkijoina on esiintynyt myös tiedemiehiä, mm. apul.prof. Leo Sprinkle, tri David Jacobs, prof. John Mack. Abduktiotapaukset, ihmisten sieppaukset ufoihin, olivat vuosituhannen lopun hämmästyttävin ufoväite. Jacobs katsoo sieppausten lääketieteellisine kokeineen ja risteytyksineen rikkovan ihmiskunnan vapaata tahtoa. "30 vuoden ufotutkimusten jälkeen olen ensimmäisen kerran peloissani ihmiskunnan puolesta." 

Harvardin yliopiston psykiatrian professori John Mack on kiinnittänyt huomiota abduktioiden henkisesti avartavaan vaikutukseen. Pari vuotta ufosieppauksen jälkeen useat siepatuista ovat laajentaneet maailmankuvaansa ja huolestuneet ympäristön tilasta. Sekä abduktion kokeneiden että muunlaiseen ufokontaktiin joutuneiden mukaan avaruusolennot ovat erittäin huolestuneita maapallon saastumisesta. 

Kontaktitapauksiin liittyvien muistikatkojen vuoksi hypnoosia on ruvettu käyttämään yhtenä tutkimusmenetelmänä. Skeptikkopiireissä hypnoosin luotettavuutta on epäilty. Leo Sprinkle pitää sitä luotettavana, kunhan ei tehdä johdattelevia kysymyksiä. 

Parapsyykkisten tutkimustensa yhteydessä yhdysvaltalaiset fyysikot tri Russel Targ ja tri Harold Puthoff kehittivät 1970-luvulla kaukonäkötekniikkaa (remote viewing), jolla herkät koehenkilöt oppivat siirtämään tietoisuutensa kilometrien päähän -  jopa ulkoavaruuteen -  ja tekemään tarkkoja havaintoja, myös suljettujen ovien taakse. 1980-luvulla tutkimukset siirtyivät Yhdysvaltain armeijan tutkimuskeskuksiin, joissa menetelmää kehitettiin vakoilutarkoituksiin. Myös Neuvostoliitossa on testattu vastaavia menetelmiä. 

Menetelmä paljastui, kun kaukonäkijäksi koulutettu upseeri David Morehouse tuli siihen tulokseen, että tutkimusmenetelmä on liian arvokas käytettäväksi pelkästään sotilastarkoituksiin. Hän paljasti menetelmän julkaisemassaan kirjassa ("Psychic Warrior", "Selvänäköinen soturi", Lotus-kirjat). 

Julkistamisen jälkeen osa kaukonäkökouluttajista on siirtynyt siviilikouluttajiksi, ja kaukonäkötaidon ovat opetelleet myös yhä useammat tiedemiehet. Menetelmässä kaukonäkijä vaipuu muuntuneen tietoisuuden tilaan, jossa hän voi siirtyä satojen kilometrien päähän ja saada yksityiskohtaista tietoa kaukaisista kohteista, suljetuista tiloista ja jopa ihmisten aivoista. Kaukonäkötekniikkaa on sovellettu myös ufotutkimukseen; ehkä tunnetuin tiedemies tällä alalla on apulaisprof. tri Courtney Brown.  Ufoja sivuavia tutkimusalueita ovat parapsyykkiset ilmiöt, viljakuviot (ins. Colin Andrews) sekä eläinten leikkelytapaukset (tri Harrison Schmitt, tri Henry Monteith). Kontaktitapauksissa on ilmennyt, että avaruusolentojen kommunikoinnissa yleisimpiä tekniikoita ovat parapsyykkiset kyvyt, kuten telepatia, ruumiista irtautuminen ja kanavointi. 

Ufotutkijoiden kesken on viime vuosina käyty väittelyä siitä, tulevatko ufot ja avaruusolennot ulkoavaruudesta vai muilta tajunnantasoilta tai ulottuvuuksista. Mielenkiintoinen ilmiö on, että monet ufojen ja kontaktiviestien yhteydessä esiin tulleet laitteet ja ideat ovat muutaman vuoden kuluttua nousseet virallisen tieteen kehityskohteiksi. Näin on käynyt mm. erilaisten lentolaitteiden suhteen. Samoin kloonaus ja useamman ulottuvuuden maailmankaikkeus ovat tänä päivänä huipputieteen kiinnostuksen kohteina. 

Pohdintaa kontaktien ja abduktioiden todellisuudesta

Ufotapauksia, joissa on kohdattu ufojen lisäksi myös avaruusolentoja, kutsutaan yleisesti kontaktitapauksiksi. Erityisesti kokemuksia, joissa henkilö kokee joutuneensa avaruusolentojen sieppaamaksi tai niiden valtaan, ufotutkimus on alkanut kutsua yleisnimellä abduktio, sieppaus.

Näiden ufotapausten tieteellinen tutkiminen on vaikeaa, mutta ei mahdotonta. Useimmiten tutkimus perustuu kokijoiden haastatteluihin ja vertailuihin kansainvälisten kontaktitapausten kanssa. 

Kuvausten mukaan maapallolla vierailevia avaruusolentolajeja on useita, ehkä kymmeniä. Yleisimmät ovat ns. harmaat (Grays), liskomaiset olennot (reptiles), ihmisen kaltaiset olennot (Scandinavians), erilaiset robottityypit sekä ilman tarkkaa ulkonaista hahmoa esiintyvät energiakeskittymät (näkyvät lähinnä valopalloina).

Koska abduktioihin ym. kontaktitapauksiin liittyy erityisen paljon muistikatkoja, hypnoosi on osoittautunut käyttökelpoiseksi tutkimustavaksi. Hypnoosi on kuitenkin niin herkkä menetelmä, että sen käytössä tulee olla erittäin tarkka, jos halutaan päästä luotettaviin tuloksiin (kuten fil.maisteri Jorma Kosonen Lautsian esitelmässään 2008 korosti).

Käytännön hypnoosia harjoittaneet tietävät kuitenkin, että hypnoosilla on hämmästyttävä luovuutta ja muistia elvyttävä vaikutus. Ilmiö on kiistaton, ja tarkistettavissa tutkimalla kenen tahansa hypnoosiin vaipuvan muistikuvia ja vertailemalla saatuja tietoja normaaleihin muistikuviin ja arkistotietoihin.

Hypnoosi liittyy ns. muuntuneihin tietoisuuden tiloihin (altered states of consciousness), joista on tehty yhä enemmän tieteellisiä tutkimuksia. Hypnoosin ohella muuntuneita tietoisuuden tiloja ovat mm. uni, transsi ja meditaatiotila. On todettu, että näissä herkissä mielentiloissa henkilön parapsyykkinen herkkyys voimistuu.
 

Kiistanalainen parapsykologia

Erityisesti kontakti- ja abduktiotapausten yhteydessä parapsykologisten ilmiöiden osuus korostuu. Näyttää jopa siltä, että maailmankaikkeudessa parapsyykkinen kommunikointi (telepatia, selvänäkö, ruumiista irtautuminen, kanavointi jne.) on yleisin yhteydenpitomuoto älyllisten olentojen välillä.

Erittäin mielenkiintoinen osa kontaktitapauksia ovat avaruusolennoilta saadut viestit. Niitä on hyvin vaikea todistaa, mutta kuten kaikkien viestien ja tekstien suhteen, niiden sisältöä voidaan kriittisesti arvioida. Jokainen viesteihin perehtynyt voi nähdä, että tekstien sisältö vaihtelee runsaasti, mielikuvituksen leikistä täydelliseen hölynpölyyn, mutta mukana on myös helmiä: täsmällisestä tieteellisestä tiedosta henkisesti korkeatasoisiin opetuksiin. 

Kontaktitapausten ja abduktioiden suhteen voisi viitata Hynekin lausumaan ufokontakteista. Osa kontaktikertomuksista on niin hurjia ja epämiellyttäviä, että mieluummin haluaisi jättää ainakin abduktiot muistikatkojen puolelle... Tieteellisyyden pyrkimys merkitsee kuitenkin tiukkaa rehellisyyttä ja ennakkoluulottomuutta eteen tulevia kaikenlaisia ufoilmiöitä kohtaan. Ufosieppauksissa ehkä pahin ongelma on, että niitä tehdään vastoin ihmisten vapaata tahtoa (tai kokijat eivät ainakaan tietoisesti ole antaneet lupaa). Lisäksi abduktioihin liittyy eläinkokeisiin verrattavia, tuskaa tuottavia lääketieteellisiä kokeita. Sinnikkäitä väitteitä jopa risteytyksistä avaruusolentojen ja ihmisten välillä on esiintynyt. Mm. apulaisprofessori tri David Jacobs suhtautuu risteytyskokeisiin vakavasti, jopa pelokkaasti.

Suomessakin on esiintynyt runsaasti ufokontakteja, mutta abduktioita selvästi vähemmän kuin USAssa. Parhaiten suomalaisiin abduktioihin on perehtynyt Lautsiassa tänä syksynä 2008 esitelmöinyt fil.maist. Olli Pajula, joka on myös parhaita ufotapauksiin paneutuneita hypnotisoijia. 

Nykyisin suomalaisissa yliopistoissa korostetaan, että tieteellisesti voi tutkia kaikenlaisia ilmiöitä, ja siksi myös ufot ym. paranormaalit ilmiöt on hyväksytty opinnäytteiden aiheiksi. Näin tulisi myös ufotutkijoiden suhtautua omaan erityisalaansa. Kontakti- ja abduktiotapauksia sekä niihin liittyviä parapsyykkisiä ilmiöitä tulee tutkia, kunhan tutkimus tapahtuu kriittisesti.

Uskallan väittää, että ufokontaktien alalta on löydettävissä ratkaisut ufojen mysteerioon. Niiden tutkimus vaatii uudenlaista tiedettä, jossa myös Suomen Ufotutkijat voi olla uraauurtavassa ja tieteelle virikkeitä antavassa roolissa. 
 

Suomen tilanne

Suomessa ufotutkimus on kehittynyt hitaasti 1960-luvun pioneerivuosista. Laajin tieteelliseen ufotutkimukseen pyrkivä järjestö on Suomen Ufotutkijat ry FUFORA.  Haastattelututkimusten ja julkaisutoiminnan ohella järjestön ohjelmassa on mm. uforaporttien siirtäminen atk:lle (arkistossa yli 3000 haastatteluraporttia) sekä erityisen ufotutkimuslaukun kehittäminen. 

1990-luvulla perustettiin astetta skeptisempi ufojärjestö UFO Finland, joka on keskittynyt lähinnä internet- ja julkaisutoimintaan. Lisäksi Suomessa toimii paikallisia ufotutkimusjärjestöjä ja -ryhmiä mm. Helsingissä, Turussa, Porissa, Tampereella, Pohjois-Karjalassa ja Oulussa. Ufokontakteihin on erikoistunut vapaamuotoinen kontaktihenkilöiden ryhmä Kosmiset Ystävät, joka viime vuosina on kokoontunut yhdessä Helsingin Ufoyhdistys Interplanetistien kanssa (muodostavat Helsingin Ufopiirin, jolla on kokouksia kerran kuussa). 

Ufoihin liittyvää tutkimusta on käynnistynyt myös Suomen yliopistoissa. Opinnäytteitä yliopistoissa ovat ufoaiheesta tehneet Marko Kananen (gradu ufotutkimuksen historiasta), Juha Hiltunen (väitöskirja ufokirjailija Dänikenin tulkinnoista), Jaakko Närvä (väitöskirja valmistumassa suomalaisesta ufouskonnollisuudesta) ja Kirsi Hänninen (gradu tekeillä kontakti- ym. olentohavainnoista). Ufohavaintoja sivuaa myös Jeena Ranckenin gradututkimus Yliluonnollisten ilmiöiden vaikutuksista ihmisiin, mistä aiheesta hän on kokoamassa väitöskirjaa.

Suomalaisten ufotutkijoiden kansainvälinen yhteistyö on perinteisesti ollut vähäistä, mutta internet-yhteydet ovat huomattavasti edistäneet kansainvälistä ajatusten vaihtoa. Useat suomalaiset ufotutkijat ovat viime aikoina tehneet yhteistyötä mm. eurooppalaisten ufojärjestöjen perustamassa EuroUfonetissä.

Ufotutkimusyhteyksiä on avattu Norjaan, Ruotsiin, Viroon, Venäjälle, ja jonkin verran myös Britanniaan, Turkkiin, USAhan ja Peruun. Useat huippuluokan ufotutkijat ovat vierailleet Suomessa (mm. John Mack, Steven Greer, Colin Andrews, Leo Sprinkle, Stanton Friedman, Timothy Good, Igor Volke, Pavel Popovitsh, Vladimir Asasha, Valeri Uvarov).

Viime vuosien aikana on käyty neuvotteluja Ruotsin UFO-Sverigen kanssa yhteispohjoismaisen ufoarkiston perustamisesta. Ruotsalaisjärjestön puheenjohtajan Clas Svahnin johdolla ruotsalaiset ovat koonneet digitaalisen ufoarkiston, joka käsittää 16 000 ufotapausta ja joka lienee maailman laajin alallaan.

Myös Suomen viranomaiset tarkkailleet ufoja vuosikymmenien ajan

Vasta viime aikoina on paljastunut, että myös Suomen viranomaiset ovat 1930-luvulta lähtien tarkkailleet ja tutkineet taivaalla esiintyneitä outoja valo- ja esineilmiöitä eli ufoja. Aikaisemmin ufotutkijatkin olivat siinä käsityksessä, että vain harvat puolustusvoimien tai ilmavoimien edustajat ovat kokeneet ufoilmiöitä.  Tunnetuimpia heistä on ollut lentäjä Jouko Kuronen (toimi myöhemmin Lappeenrannan lentoaseman päällikkönä), joka useita kertoja on julkisuudessa kertonut omasta ufotapauksestaan. Hän oli silminäkijänä noin 20 muun ilmavoimien lentäjän kanssa, kun seitsemän ufoa ilmestyi Porin lentokentän yläpuolelle kesken ilmavoimien sotaharjoitusten vuonna 1969. Tämän tapauksen myös ilmavoimat on myöntänyt jääneen selittämättömäksi. 

Samasta Porin lentokentän tapauksesta kertoi televisiossa 1990-luvun alussa lentäjä Tarmo Tukeva, joka komennettiin lähestymään kiitoradan yläpuolelle ilmestyneitä ufoja. Kun Tukeva lähestyi outoja palloja Fouga Magisterillaan, ne lähtivät muodostelmassa kiihtyvällä nopeudella kohti pohjoista, ja havaittiin Vaasan lentokentän tutkassa vajaan minuutin kuluttua. 

Suomalaisista ufoja kohdanneista lentäjistä eniten julkisuudessa on esiintynyt Finnairin lentäjä Ilpo Koskinen, joka jo 1950-luvulla kohtasi useita ufoja lennoillaan. Ilpo Koskinen oli suomalaisen ufotutkimuksen uranuurtajia ja oli perustamassa ensimmäistä ufojärjestöä Interplanetistit ry:tä 1960-luvulla (yhdessä Tapani Kuninkaan, Joel Rehnströmin, Aili Nurmiahon ja Arvi Merikallion kanssa). Uransa aikana Koskinen keskusteli ufoista vuosikymmenien ajan kymmenien lentäjien kanssa sekä Suomessa että ulkomailla, ja arvioi 1990-luvulla, että lentäjistä joka neljäs on kohdannut ufon. 

Erityisen rohkea ilmavoimien edustaja on ollut teknikko Osmo Liene, joka vuonna 1975 paljasti Suomen Ufotutkijoille kohdanneensa vuodesta 1954 lähtien ufoja. Hän kertoi myös avaruusolentojen vierailuista kotonaan. 

Vuonna 2007 ilmestyneessä kirjassaan ufotutkijaveteraani Matias Päätalo kertoi, kuinka jo vuonna 1967 Suomen rajavartiolaitos kiinnostui Suomussalmen ufotapauksesta, jossa halkaisijaltaan noin metrin kokoinen, padan muotoinen ufo leijaili maanviljelijä Arvi Juntusen pihapiirissä. Lisäksi Päätalo oli saanut selville, että ufon ilmestyminen Oulun varuskunnan asevarikon aitojen sisäpuolelle vuonna 1973 aiheutti tutkimuksen armeijan piirissä.

Pian tämän jälkeen suomalaisille ufotutkijoille selvisi, että Suomen sota-arkistossa on runsaasti raportteja oudoista valoilmiöistä, joita puolustusvoimat on seurannut ja tutkinut yötä päivää ainakin vuodesta 1933 lähtien. Lähiaikoina kirjana ilmestyvä kooste sota-arkiston ufoista käsittää lähes 300 outoa tapausta vuosilta 1933-1979. Myöhempien vuosien ufotapausten julkistamista rajoittaa 30 vuoden salassapitovelvollisuus.

Varsin merkillisistä taivaalla lentäneistä kohteista oli myös kysymys infrapunavideoilla, jotka merivartioston työntekijäksi ilmoittautunut henkilö luovutti Suomen Ufotutkijoiden tutkittaviksi vuonna 2004. Hänen mukaansa videot on kuvattu merialueen yllä vuonna 2003 (myöhemmin vuonna 2005 kuvattiin uudelleen peräti kolmen tunnin ajan samankaltaisten ufojen lentoa). 

Kyseessä ovat sauvan muotoiset kohteet, jotka nopeasta, mutkittelevasta liikeradastaan huolimatta säilyttävät pystysuoran asentonsa. Otos infrapunavideoista on julkistettu kansainvälisillä internet-sivuilla, mutta vieläkään ei ole löytynyt selitystä sauvaufoille. Maailmalla on viime vuosina nähty ja kuvattu runsaasti sauvan muotoisia ufoja, mutta vastaavia tapauksia, joissa sauvat säilyttävät vertikaaliasentonsa, ei ole toistaiseksi löytynyt. Rajavartiolaitos suoritti tapauksesta sisäisen tutkimuksen, joka herätti laajaa huomiota tiedotusvälineissä.
 

Tutkimusmenetelmät ja niiden ongelmat

Useimmiten ufotutkija joutuu tyytymään ufohavaintoja tehneiden haastattelututkimukseen. Havaitsijan kanssa käydään lävitse erilaiset normaalit selitysmallit. Koska ihminen on epäluotettava havainnontekijä, tutkimuksessa on tärkeää henkilön luotettavuuden arvioiminen. Tässä ufotutkimus lähestyy rikostutkimusta (mm. valheenpaljastuskoneen ja hypnoosin käytössä), mutta vaatii huomattavasti hienotunteisemman lähestymistavan. Rikosta ei ole tapahtunut, ja kovakourainen tai skeptinen lähestyminen saattavat estää tapahtumaketjun arkaluontoisimpien yksityiskohtien ilmitulon. Ehkä parhaiten poliisin taitojaan on hyödyntänyt ufotutkimukseen englantilainen Anthony Dodd. 

Ufoilmiöiden spontaanius vaikeuttaa tutkimuksia. Sama koskee sähköisiä palloja, joista vasta viime aikoina on saatu tarkempia mittaustuloksia. Niiden selityksenä pidetään mm. kalliorepeämien hankauksen aiheuttamia sähköpurkauksia, jotka ionisoituessaan asettuisivat valopallon muotoon (ns. pietsosähköiset ilmiöt). Myös tv-mastojen yhteydessä on havaittu outoja valopalloja. Lisäksi on runsaasti havaintoja, jotka viittaavat siihen, että maasta tai vedestä purkautuvat kaasut (esimerkiksi radon) saattavat saada säännöllisen muotoisia hahmoja (Hessdalen, Iso-Syöte, Rääkkylä). 

Useissa ufotapauksissa esiintyy konkreettisia jälkiä, kuten kappaleita, laskeutumisjälkiä, ihojälkiä, implantteja eli istutteita ihon alle, joita voidaan tutkia luonnontieteen keinoja hyödyntäen. 

Suomessa tunnetuin ufohavainnon yhteydessä saatu näyte on Kallaveden kappale, jota on tutkittu useissa laboratorioissa. Kuopiolainen Raimo Blomqvist löysi vuonna 1964 kappaleen kesämökkinsä rantavedestä, johon hän väitti esineen "sihahtaneen" yläpuolella leijailleesta soikion muotoisesta ufosta. "Se ol muuten kalakukon muotonen, mut toinen pää ol jostain syystä viännetty", Blomqvist kuvaili havaintoaan kuopiolaiseen tyyliin.

Kallaveden kappaletta on tutkittu useissa laboratorioissa, ja havaittu, että se koostuu lähinnä raudasta. Mitään käyttötarkoitusta kolmikerroksiselle esineelle ei ole toistaiseksi löytynyt. Vanhoista rautasulattamoista on kuitenkin löytynyt rautakuonaa, joka jossakin määrin muistuttaa Kallaveden ufonkappaletta.

Ehkä mielenkiintoisinta, perusteellisesti tutkittua ufonäytettä edustavat Neuvostoliiton Delnigorskin ufohavainnon jälkeen kerätyt kappaleet. Myös Tallinnan Meriväljan maanalainen järkäle on jäänyt mysteerioksi pitkällisistä ja melko perusteellisistakin tutkimuksista huolimatta (sekin sisältää pääasiassa rautaa). 

Kerroin Kallaveden ja Delnigorskin "ufokappaleista" 1990-luvun alussa MTV:n tv-ohjelmassa, jossa juontajana toimi nykyinen Uutisvuodon vetäjä Peter Nyman. Aihe kiinnosti niin että järjestettiin uusi ohjelma, johon ohjelman tuottaja oli tilannut Kallaveden kappaleesta uuden analyysin Tampereen teknillisestä korkeakoulusta. Tutkimus ei kuitenkaan tuonut mitään uutta Suomen Ufotutkijoiden teettämiin laboratorioanalyyseihin, koska tutkimuskustannusten katoksi oli asetettu 1 500 mk.

Ehkä Peter Nymanin myönteiset muistikuvat omista ufo-ohjelmistaan johtivat siihen, että Uutisvuodossa lokakuun alussa 2008 leikkimielisen tietokilpailun kysymykseksi oli hyväksytty minun väitteeni: "Helsingin Sanomien 25 vuotta kestänyt ufosensuuri on päättynyt. Tarua vai totta?" Oikea vastaus oli: "Totta, koska Suomen Ufotutkijoiden puheenjohtaja Tapani Koivula on näin ilmoittanut."

Kallaveden kappaleen analyyseistä huolimatta Suomessa ufotutkimuksen ongelmana ovat edelleen heikot yhteydet tutkimuslaboratorioihin. Kallaveden kappaleen perusteelliset tutkimukset olivat pitkälle SUTin silloisen hallituksen jäsenen, DI Olavi Kiviniemen ansiota, joka siihen aikaan työskenteli laboratorioinsinöörinä Åminneforsin terästehtaalla.

Tutkimusten ansiosta Suomen Ufotutkijat sai tukea kolmelta professorilta. Anoimme tieteellistä apurahaa, jota puolsivat yhteisellä kirjeellään tri Lindberg (Helsingin yliopisto), tri Tiuri (Helsingin Teknillinen korkeakoulu) ja tri Wilenius (Helsingin ja Jyväskylän yliopistot). Arvovaltaisesta tuesta huolimatta anomukseemme tuli kielteinen päätös.

Laboratorioyhteyksien puuttuminen oli kiusallista vuonna 1995, kun espoolaisen viljakuvion keskeltä löytyi metallikuulia, jotka Suomen Ufotutkijat sai arvioitavikseen. Minkäänlaista laboratoriotestiä ei kuitenkaan saatu aikaan. Kappaleet olivat varsin kiinnostavia, koska myöhemmin paljastui, että metallikuulia oli löydetty myös Britannian viljakuvioista. 

Ufotutkimuksen tulisi olla mahdollisimman poikkitieteellistä: mukaan tulisi ottaa ainakin kemia, fysiikka, tähtitiede, geologia, biologia, psykologia, sosiologia, uskontotiede, tilastotiede. Eksaktit luonnontieteet soveltuvat kuitenkin vain harvoin ufojen tutkimusmenetelmiksi, koska ufoja ei yleensä voi houkutella laboratoriokokeisiin. Sen sijaan psykologiaa, sosiologiaa, todennäköisyyslaskentaa ja tilastotiedettä olisi aiheellista käyttää huomattavasti nykyistä enemmän. Tärkeää on vertaileva tutkimus, koska usein ufotapauksissa esiintyy toistuvia piirteitä. Arvokkaita vertailukohteita ovat kansainväliset, vähän tunnetut tapaukset. Joskus tutkijat jättävät julkistamatta tiettyjä yksityiskohtia, jotta ne eivät värittäisi uusien ufotapausten kuvauksia. 

Unohtaa ei sovi myöskään parapsykologiaa ja hypnoosia. Varsinkin ufokontakteihin liittyy runsaasti outoja ilmiöitä (telepatiaa, materialisaatiota, aikasiirtymiä, ruumiista irtautumista, kanavointia, muistikatkoja), jotka perinteisesti kuuluvat parapsykologian piiriin. Skeptisempiä ufotutkijoita häiritsee se, että ottamalla jo valmiiksi tieteenä kyseenalaistetun ufotutkimuksen tueksi toisen tieteenä kiistanalaisen parapsykologian, saatetaan menettää koko ufotutkimuksen tieteellinen uskottavuus.

Ehkä eniten ufotutkimuksia ovat tehneet eri maiden armeijat. Tutkimukset ovat usein käytännönläheisiä, mutta salailuun pyrkiviä. Rajoituksena ovat armeijan rajalliset motiivit: heitä kiinnostaa lähinnä se, ovatko ufojen takana mahdolliset vieraiden valtioiden vakoilulennot - tai muodostavatko ufot yleensä uhkatekijän ihmiskunnalle. Salailun pääsyy on pyrkimys hyödyntää ufojen ylivertaista teknologiaa aseteollisuudessa. Jonkin verran yhteistyötä armeijan kanssa ovat tehneet myös Suomen ja Ruotsin ufotutkijat. 
 

Johtopäätöksiä

Tutkittavaa ufoaineistoa on kasvava määrä. Ufotutkimuksen tärkeyttä ovat viimeisen vuosikymmenen aikana korostaneet mm. yhdysvaltalainen Sturrockin komitea sekä ranskalainen Cometa-ryhmä. Tarvitaan lisää tieteellisen koulutuksen saaneita ufotutkijoita, myös Suomessa. 

Onneksi viime aikoina jää on murrettu suomalaisissa yliopistoissa, ja useita opinnäytteitä ufoista on jo valmistunut. On kuitenkin tragikoomista, että suomalaisissa yliopistoissa ufot, kuten muutkin paranormaalit ilmiöt, ovat sallittuja tutkimuskohteita vain, jos tutkija ei väitä ilmiöitä todellisiksi (!).

Ufotutkimukseen tulisi saada yhteiskunnan rahoitusta. Tähän asti rahallinen tuki ufojärjestöille on ollut vähäisempää kuin harrastustoiminnalle keskimäärin. Vankempi talous edistäisi mm. uforaporttien siirtoa atk:lle, Ufotutkijoiden alueorganisaation kehittämistä, ufotutkimuslaukun kehittämistä sekä kansainvälistä yhteistyötä. 
Myös toistuvien ufohavaintojen esiintymispaikat (mm. Iso-Syöte, Rääkkylä, Lepaa, Pori) vaatisivat ufotutkimuksen "täsmäprojekteja", joihin erityisrahoitus olisi tervetullutta. Tälläisiin tutkimusprojekteihin olisi mahdollista liittää myös käytännönläheistä ufotutkijakoulutusta.

"Minun on vaikea nähdä mitään järkevää vaihtoehtoa sille hypoteesille, että ufo-ongelman olemuksessa on jotakin, jolla on tekemistä paitsi maan ulkopuolisten laitteiden myös ihmiskunnan eloonjäämisen kanssa. --- samalla kun suuri osa ufoaineistosta näyttää viittaavan maan ulkopuoliseen alkuperään, tuon mahdollisuuden syvällistä alkuperää ei arvosteta tiedeyhteisössä, koska koko ongelma on leimattu tieteelliseltä arvoltaan vain hieman hölynpölyä tärkeämmäksi, eikä siihen sen vuoksi ole syytä kiinnittää vakavaa tieteellistä huomiota." 

(Prof. James MacDonald Amerikan tieteenedistämisseuran AAAS:n symposiumissa 1969)