Tunnetuimpia suomalaisia ufotapauksia
Kallaveden ufonpalanen 1964
Pyyvaaran peltipata 1967
Porin seitsemän ilmapalloa 1969
Imjärven humanoidi 1970
Imatran liikennehäirikkö 1970
Kuusamon tiskivesi 1971
Oulun tyrmäävä valo 1976
Pahkakosken ufolaivue 1979
Yhteys taskulampulla 1979
Sysmän syntymäpäivävieras 1993
Kallaveden ufonpalanen
29.8.1964
Lauantaina elokuun 29. päivänä vuonna 1964 kuopiolainen Raimo Blomqvist matkasi vanhempiensa mukana viettämään viikonloppua perheen kesämökille, pieneen Kallaveden saareen 13 kilometrin päässä Kuopiosta. Sää oli tyyni ja vuodenaikaan nähden suhteellisen lämmin, mutta tunnelmaa häiritsi hieman taivaalla roikkuva yhtenäinen pilviverho ja ilmassa leijuva sateen uhka.
Kun tavanomaiset tuloaskareet oli hoidettu, Raimo Blomqvist päätti poiketa pienelle kävelyretkelle ja suuntasi askeleensa saaren toisella puolla kohoavalle rantakalliolle. Aikansa kalliolla istuskeltuaan hän havaitsi - joskus kello 19 paikkeilla - koillisen suunnalla suuren tähden kaltaisen valon, jonka kirkkaus kasvoi nopeasti. Ensimmäiseksi hänen mieleensä juolahti meteoriitti ja hän ryhtyi uteliaana seuraamaan kohdetta.
Pian Blomqvist totesi valon olevan liikkeessä suoraan kohti saarta. Valo liikkui hyvin matalalla ja tuntui olevan loivassa laskussa. Alussa hän arvioi etäisyyden viideksi kilometriksi, mutta jo muutaman sekunnin kuluessa valo oli ehtinyt aivan saaren tuntumaan. Sitten sen vauhti hidastui, se liukui äänettömästi suunnilleen kymmenen metrin päähän rannasta ja pysähtyi muutaman metrin korkeuteen vesirajasta.
Jostakin syystä Blomqvist suhtautui edessään leijuvaan kapistukseen hyvin rauhallisesti: hän ei ollut lainkaan pelästynyt, ehkä jotenkin varautunut ja hieman jännittynyt. Hänestä tuntui kuin hän olisi jonkinlaisessa voimakentässä ja katsoi sen tähden viisaimmaksi olla liikkumatta mihinkään. Valo sai nyt uusia yksityiskohtia, se väreili monivärisenä ja harsomaisen valokehän sisältä piirtyi himmeästi esiin soikea lautasmainen esine, "kuin pullea kalakukko".
Esine oli halkaisijaltaan vain ehkä neljä metriä ja korkeudeltaan pari metriä. Sen toinen reuna vaikutti kummallisesti ylöspäin vääntyneeltä, aivan kuin se olisi törmännyt johonkin. Vaikka esineestä säteilevä valo olikin suhteellisen kirkas, se ei heijastunut mainittavasti veden pinnasta. Sen sijaan vedessä lautasen alla näkyi väreilyä, aivan kuin siihen olisi käynyt heikko tuulenvire. Esineen hahmo oli niin sumea, ettei mitään ikkunoita tai muita yksityiskohtia erottunut.
Noin kahdenkymmenen sekunnin havainnoinnin jälkeen lautasen alta tipahti jotakin ja putosi sihahtaen veteen aivan rannan tuntumaan. Irtautuva möhkäle näytti tulikuumalta ja hehkui kirkkaana, jokseenkin sinertävän hitsausliekin värisenä. Blomqvistista tuntui kuin oito "muniminen" olisikin ollut esineen vierailun varsinaisena tarkoituksena, sillä heti sen jälkeen lautasen toiminnassa ilmeni poislähtöön viittaavia merkkejä. Esineen kyljessä erottuivat keltaiset, vihreät ja oranssiset raidat alkoivat hehkua voimakkaasti, valo tiheni ja väreili - ja sitten lautanen ponnahti taivalle niin nopeasti, ettei Blomqvist ehtinyt oikein kunnolla sitä tajuta. Tuskin sekuntiakaan oli kulunut, kun esine oli jo ampaissut 300 metrin korkeudella olevan pilvikerroksen lävitse.
Hetken ällisteltyään Blomqvist kapusi vedenrajaan etsimään pudonnutta kappaletta. Se löytyi helposti vaaleasta hiekkapohjasta ja osoittautui levymäiseksi, tummahkoksi, epäsäännöllisen muotoiseksi ja hieman rosoreunaiseksi möhkäleeksi, jolla oli pituutta noin neljä senttiä. Hän sujautti kappaleen taskuunsa ja palasi mökille, mutta päätti olla mainitsematta tapauksestaan vanhemmilleen epäillen ettei hänen kertomaansa kuitenkaan uskottaisi. Yli kymmenen vuoden ajan kappale lojui pöytälaatikossa, kunnes se vuonna 1975 saatiin tutkittavaksi Blomqvistin kerrottua siitä ufotutkijoille.
Tässä tapauksessa tutkijoita kiinnosti erityisesti juuri ufosta pudonnut möhkäle, olihan se ensimmäinen laatuaan suomalaisen ufotutkimuksen historiassa. Sitä tutkittiin ainakin kahdessa yliopistossa ja neljässä metallurgian laboratoriossa Pohjanlahden molemmin puolin. Kappaleesta löytyi kaikkiaan 25 alkuainetta, suuremmassa määrin kahtatoista. Se ei ollut epätavallisen radioaktiivinen, sen sähkönjohtavuus oli yhtä huono kuin eristeillä, mutta se oli selvästä magneettinen.
Ensimmäiseksi oletettiin, että kyseessä olisi "luonnollinen" geologinen tuote. Tämän olettamuksen kumosi professori Edelman Åbo Akademin geologiselta laitokselta kuultuaan, mistä kappale oli löydetty. Mutta olisiko kysymyksessä meteoriitti? Tämän mahdollisuuden puolestaan torjui esitetyn alkuaineanalyysin perusteella Turun yliopiston meteoriittiasiantuntija professori Papunen. Nyt voitiin olla täysin varmoja siitä, että kysymyksessä oli ns. tekninen kappale eli teollisen valmisteen osa. Jatkotutkimukset paljastivat, ettei se voinut olla avaruusromua eikä normaalia käyttömetallia. Loppujen lopuksi tutkimuksissa ei ilmennyt mitään, mikä olisi ollut ristiriidassa havainnontekijän esittämien tietojen kanssa. Kappaleen alkuperällle ei siten löydetty mitään tavanomaista selitystä.
Raimo Blomqvistin havaintokertomuksessa on yksi erityisen kiinnostava yksityiskohta, joka antaa hänen kokemukselleen lisää uskottavuutta ikäänkuin mutkan kautta. Ensi kuulemalta havainto lautasen reunan vääntyneisyydestä vaikuttaa aivan pähkähullulta, mutta havainto on oikeastaan verraten tavallinen. Vastaavanlaisia piirteitä on nähtävissä esimerkiksi eräissä kuvissa, joita kiistelty George Adamski otti muutaman kymmenen metrin etäisyydeltä Marylandissa Yhdysvalloissa puoli vuotta myöhemmin. Ilmiön aiheuttajaksi on arveltu esineen ympärillä olevaa voimakasta sähkömagneettista kenttää, joka toimii linssin tavoin ja varsinkin lähietäisyydellä vääristää esineestä syntyvää näkövaikutelmaa. Raimo Blomqvistin maininta voimakentässä olemisesta sopii hyvin tähän kuvaan.
Miksi vieras alus kävi tipauttamassa metallinmakuisia terveisiään Kallaveden yksinäisen saaren rantaan? Kappaleen säännöttömän muodon perusteella on vaikea kuvitella, että se olisi jokin huolto- tai korjausoperaatiossa korvattu kulunut tai rikkoutunut osa.
LäHTEET
Mikko Toivola: Tämä putosi ufosta? Ultra 12/77, s. 4-5
Olavi Kiviniemi: Kallaveden "ufonkappale", Ultra 12/77, s. 5-6
Neljännesvuosiraportti 4/77, Suomen ufotutkijat ry
Sivun alkuun
Pyyvaaran peltipata
14.6.1967
Suomussalmella tehtiin kesällä 1967 monessa suhteessa varsin erikoislaatuinen ufohavainto: nähty tuntematon esine edusti harvinaista tyyppiä, sitä pystyttiin tarkastelemaan lähietäisyydeltä kirkkaassa päivänvalossa, sillä oli useita silminnäkijöitä ja tapausta selvittelemässä oli monipuolinen ja edustava asiantuntijajoukko - ilman tulosta.
Kesäkuun 14. päivänä puolipäivän maissa maanviljelijä Arvi Juntunen oli rasvailemassa äestään talonsa pihamaalla. Hänen veljensä Veikko puolestaan tervasi reenjalaksia muutaman metrin päässä. Sää oli aurinkoinen ja tyyni. äkkiä taivaalta kuului voimakasta kohinaa, ikään kuin pyörremyrsky olisi ollut tulossa. Sitten Arvi Juntunen huomasi, miten pihalla kasvavan pihlajan latva alkoi heilua voimakkaasti.
Hän kääntyi katsomaan kohinan suuntaan. Silloin hän havaitsi, että vain noin kuuden tai seitsemän metrin päähän hänestä oli yllättäen laskeutunut pieni, ylösalaisin käännetyn padan muotoinen esine, joka leijui nyt osapuilleen puolen metrin korkeudella maasta. Esineen läpimitaksi Juntunen arvioi noin 70-80 senttiä ja korkeudeksi puolet siitä. Aurinko kimalteli sen ruskehtavalta pinnalta ja sen sivussa oli jokin siipeä muistuttava uloke. Esineen erillinen alaosa näytti pyörivän nopeasti.
Aluksi Arvi Juntunen ajatteli, että maahan tullut kapine oli jokin pyörremyrskyn mukanaan tuoma esine. Niinpä hän päätti ottaa sen kiinni. Kun hän oli päässyt suunnilleen kolmen metrin päähän tavoitteestaan, esineen sivusta putkahti esiin kolme antennilta näyttävää ohutta lankaa. Tuota pikaa reunimmaiset antennit kääntyivät keskimmäisen suuntaiseksi ja vaikka ne eivät koskettaneetkaan Juntusta, hän tunsi saavansa sähköiskun tapaisen "tykyttävän iskun".
Juntunen tietysti pelästyi hieman, mutta kun esine alkoi taas osoittaa liikkumisen aikeita, hän tempaisi hatun päästään ja nakkasi sen kohti antenneja. Teolla ei ollut muuta vaikutusta, kuin että esinettä ympäröivä voimakas ilmanpaine sinkosi hatun yli kymmenen metrin päähän.
Nyt seurasi täysin tarkoituksettomalta näyttävä ohjelmanumero. Esine nousi ylemmäksi ja alkoi kuin äkäinen paarma lennellä antennit eteenpäin sojottaen ympäriinsä pihapiirissä kaikkiin mahdollisiin suuntiin, niin ylös ja alas kuin sivullekin. Juntunen äkkäsi, että nyt olisi muillakin nähtävää ja huusi sisällä olevaa emäntäväkeä ja lapsia katsomaan. Nämä eivät kuitenkaan kuulleet. Sen sijaan viereisen talon vanhaemäntä Liisa Keränen ja nuorempi emäntä Sirkka Keränen, kuulivat huudon ja tulivat ulos. Viisivuotias Aarne Keränen oli jo oikeastaan ehättänyt käydä kertomassa heille kummallisesta lentävästä esineestä, mutta ilmeisesti niin nuoren todistajan kuvaus ei herättänyt aikuisissa riittävää kiinnostusta.
Viisi silminnäkijää sai nyt seurata varmaankin elämänsä kummallisinta näytöstä. Pikkualuksen sekoilevaa lentoa kesti niin kauan että se olisi mainiosti ehditty kuvata, mutta epäonneksi kameraa ei ollut käytettävissä. Lopulta esine alkoi nousta loivasti johonkin luoteen suuntaan ja katosi sitten taivaan sineen. Koko äänetön sirkus oli kestänyt arviolta viisitoista minuuttia.
On mahdollista, että samainen kummitus oli liikuskellut talon tienoilla jo ennen puoltapäivää, sillä Pyyvaaran talon lapset olivat äkkiä tupsahtaneet sisään ja pyytäneet aikuisia katsomaan "helikopteria". Mitään ei kuitenkaan ehditty sillä erää nähdä eikä kuulla.
Tapaus herätti varsin runsaasti huomiota ja silminnäkijöitä kävivät haastattelemassa mm. Kainuun rajavartioston edustajat, oululaiset ufotutkijat ja lehtimiehet. Kaikki tapausta selvitelleet tutkijat jäivät ymmälle. Myöhemmin kävi ilmi, että samanlainen esine oli nähty kuusi viikkoa aikaisemmin Kuusamon Vuosselinjärvellä, jossa kolme kuusamolaismiestä oli ollut kalastamassa. He katsoivat kuitenkin viisaimmaksi pitää tapauksen omana tietonaan ja kertoivat siitä vasta pari vuotta myöhemmin - ilmeisesti saatuaan tiedon Pyyvaaran tapauksesta.
LäHTEET
Tapani Kuningas: UFOja Suomen taivaalla
Raimo Miekka: Ufot - aikamme mysteeri (elokuva)
Kyröläinen-Teerikorpi: Ufojen arvoitus
Sivun alkuun
Porin seitsemän ilmapalloa
12.4.1969
"Ammattilentäjät eivät koskaan ole nähneet ufoja." Tämä aikoinaan hyvin suosittu päivälehtiväittämä on onneksi jo lähes tyystin hävinnyt pois käytöstä. Seuraava kymmenien suomalaisten lentäjien havainto on saattanut olla omalta osaltaan vaikuttamassa asiaan.
Huhtikuun 12. päivänä vuonna 1969 oli Ilmavoimissa palveleva Jouko Kuronen lähdössä Porin lentokentältä suorittamaan lentäjätoverinsa kanssa Kuopioon aiottua suunnistuslentoa joskus puolen päivän paikkeilla. Sää oli kirkas ja aurinkoinen. Maan pinnalla kävi heikko tuuli, mutta tarkemmat säätiedot kertoivat, että jo kolmen kilometrin korkeudessa vallitsi voimakas, noin 185 tuntikilometrin pohjoistuuli.
Kuronen rullasi koneensa lennonjohdon antamien ohjeiden mukaisesti kiitoradalle noustakseen lentoon. Silloin hän tuli kiinnittäneeksi huomionsa radiosta kuuluvaan keskusteluun, jota kävivät tähtäysharjoituksia paraikaa suorittavien Fouga Magister -koneiden valvoja ja eräs juuri tähtäyssyöksyä aloittava ohjaaja, taistelulentäjä Tarmo Tukeva. " Hei 286, keskeytäpä syöksysi ja katso, mitä noin seitsemän ilmapalloa yläpuolellasi ovat", viestitti valvoja. Radiosta kuului Tukevan kuittaus: "Selvä, keskeytän - kaarran niitä kohti oikean kautta". "Ne seisovat paikallaan tässä kentän päällä - olisiko korkeus joku 1500-3000 metriä - ja niitä näyttää olevan seitsemän kappaletta". "Selvä, aloitan nousun."
Keskustelua kuunnellessaan Kuronen ohjasi oman, kentällä olevan koneensa pieneen käännökseen saadakseen "ilmapallot" näkyviin. Siinä samassa hän havaitsikin seitsemän keltaisen, pallon tai levyn muotoisen esineen ryhmän leijuvan ikään kuin tarkkailuasemissa kentän yläpuolella. Sitten hän huomasi Fougan lähestyvän esineitä ja kuuli radioliikenteen taas heräävän henkiin. Ensin lennonjohto ja heti perään tutka ilmoittivat saaneensa kohteisiin tarkkailukosketuksen.
Käskyn saatuaan Tukeva käänsi koneensa kohti Porin kaupunkia mennäkseen ottamaan selvää tilanteesta. Saadessaan pallot näkyviin hän totesi ne yleismuodoltaan pyöreiksi, mutta hahmoltaan hieman epätarkoiksi. Kiintopisteiden puuttuessa oli etäisyyttä niihin mahdotonta arvioida. Sitten tapahtui yllättävä käänne. äkkiä esineet asettuivat muodostelmaan ja läksivät liikkeelle kohti pohjoista nopeasti kiihtyvällä vauhdilla. Kovalla vastatuulella ei näyttänyt olevan minkäänlaista vaikutusta niiden hurjaan menoon. "Et sä saa niitä enää kiinni", ilmoitti valvoja Tukevalle, "ne häipyvät pohjoisen taivaalle". Ja aivan oikein: "ilmapallojen" vaihti oli kohonnut niin huimaavaksi että niitä 700 tuntikilometrin vauhdilla lähestyvä kone jäi kuin seisomaan. Esineiden käsittämättömän nopeaa menoa kuvaa parhaiten se, että samalla minuutilla ne havaittiin jo Vaasassa, vajaat 200 kilometriä pohoisempana.
Porin merkillisten ilmapallojen lentonäytöksessä oli erinomainen yhteensattuma se, että silminnäkijöiden havaintoja oli tukemassa kehittynein sen aikainen tekninen välineistö. Sen avulla voitiin varmistua siitä, että tavallisimmat virhetulkinnat, kuten lentokoneet, sääluotaimet ja optiset näköharhat, putosivat pois laskuista. Mutta "ilmapallot" jäivät selitystä vaille.
LäHTEET
Tapani Kuningas: UFOja Suomen taivaalla
Raimo Miekka: Ufot - aikamme mysteeri (elokuva)
Tapani Koivula: Ufojen kosminen viesti
Juhan af Grann: Vieraita taivaalta (elokuva)
Sivun alkuun
Imjärven humanoidi
7.1.1970
Jos avaatte jonkin suuressa maailmassa toimitetun ufokirjan, saattaa silmiinne osua kuva, jossa kaksi muhkeisiin turkiksiin sulloutunutta raavasta miestä polkee lumikengät jalassaan metrin korkuista nietosta jylhässä vuoristomaisemassa. Hieraisette hämmästyksestä silmiänne, kun luette kuvatekstistä, että nuo vaikuttavat hahmot ovat nimeltään Aarno Heinonen ja Esko Viljo. Olette törmännyt kansainvälisesti kuuluisimpaan suomalaiseen ufotapaukseen, joka on alkanut elää "maassa maan tavalla". Mutta mitä todella tapahtui?
Tammikuun 7. päivänä vuonna 1970 Heinolan maalaiskunnan Imjärvellä asuvat Heinonen ja Viljo olivat laittautuneet tavanomaiselle hiihtolenkilleen suunnilleen neljän maissa iltapäivällä. Sää oli kirkas, pakkasta oli noin 17 astetta. Puolisen tuntia hiihdettyäään miehet päättivät suoda itselleen pienen levähdystauon. Silloin alkoi odottamaton ja pitkäaikaisia seurauksia aiheuttanut tapahtumasarja.
Ensimmäiseksi havahtui Esko Viljo. Etelästä päin lähestyi pitkänomainen, tulen värinen esine, jolla näytti olevan aivan kuin jonkinlainen soihtu perässään. Mitään ääntä ei kuulunut. Sen jälkeen esine katosi hetkeksi, mutta äkkiä hiihtäjien yläpuolelle ilmestyi vaalealta pilveltä vaikuttava outo valopurkaus. Nyt kuului mehiläisparven ääntä muistuttava surina ja seuraavassa hetkessä heidän yläpuolellaan, kolmen neljän metrin korkeudella, näkyi vaaleanharmaa lautasmainen esine. Aarno Heinonen yritti lähteä pakoon, mutta ei pystynyt liikkumaan. Kummajainen oli halkaisijaltaan pari metriä ja sen pohjasta erottui kolme vaaleaa puolipalloa. Niiden keskeltä kohosi esineen sisään torvimainen osa, jonka molemmin puolin kajasti valoa. Esineen vakautettua asemansa sen suunnalla purkautui harmaanpunertavaa sumua. Ilmassa tuntui rikkiä muistuttava haju, joka pisteli hieman nenässä ja kurkussa. Sumun käydessä jatkuvasti sakeammaksi sen keskeltä ilmestyi näkyviin 15 -senttinen valopallo, joka laskeutui noin metrin korkeudelle lumen yläpuolelle. Seuraavassa hetkessä valopallo "levisi" lumelle ja siitä kehkeytyi kirkas metrin läpimittainen kiekko, jonka väri vähä vähältä tummeni vaaleasta tulenpunaiseen päin. Kiekon ympärillä kiersi sentin paksuinen tumma rengas.
Seuraavaksi pikkukiekko ryhtyi merkillisiin puuhiin. Parin kolmen sekunnin ajan siitä sinkoili kaaressa kaikkiin suuntiin kymmenisen senttiä pitkiä tulenpunaisia, vihreitä ja violetteja säteitä, jotka lennähtivät noin kolmen metrin päähän. Samaan aikaan Aarno Heinonen tunsi, kuinka häntä aivan kuin vedettiin lujasti lantion kohdalta taaksepäin. Sitten kiekon tumma rengas alkoi supistua reunalta nousten samalla ylöspäin ja pian se näytti pyörähtävän eräänlaiseen soikeahahmoiseen palloon, joka sitten vilahti ylös.
Heinonen vilkaisi Viljon suuntaan ja havaitsi hämmästyen sivummalla pienen vaaleanvihreään suojapukuun pukeutuneen olennon, joka piteli käsissään jotain mustaa laitetta. Myös suoraan valoilmiötä kohti seisova Viljo näki olennon. Olento näkyi parin sekunnin ajan ja hävisi sitten äkkiä selittämättömällä tavalla. Sumu levittäytyi edelleen miesten ympärillä, mutta sitten Heinonen näki että se aivan kuin repesi Viljon kohdalla kahtia ja haihtui pois. Kymmenisen sekuntia kestänyt mysteerionäytelmä päättyi siihen. Mitään jälkiä ei ollut havaittavissa siinä kohdassa, missä ilmiö oli majaillut.
Kaverukset seisoivat pitkän aikaa sanattomina. Sitten ehkä kolmen tai neljän minuutin kuluttua alkoi kehossa tuntua erilaisia oireita. Heinonen oli ollut tapahtuman aikana oikea kylki ilmiötä kohti kääntyneenä, ja nyt koko oikea puoli alkoi tuntua kylmältä. Hetken päästä tuli vuorostaan lämmin, joka yltyi kuumaksi. Sitten jalkaan ja käteen hiipi tunnottomuuden tunne ja niveliä alkoi aristaa. Selässä tuntui kipua, niin että se veti kumaraan. Lopuksi alkoi pahoinvointi.
Miehet kävivät raahautumaan kotiin päin. Vaikka matkaa oli vain puolisen kilometriä, sen taittaminen kesti runsaat kaksikymmentä minuuttia. Heinonen siunaili hetken kotiväelleen oloaan ja poikkesi sitten Viljoille. Viljo ei ollut aluksi huomannut itsessään mitään erikoista, mutta parin tunnin kuluttua tapauksesta hänen kasvonsa olivat jo turvoksissa ja iho niin kasvoissa kuin käsissä ja käsivarsissakin oli alkanut punoittaa. Silmiä häikäisi ja niissä tuntui painetta. Myös nivelet kipeytyivät ja päätä alkoi särkeä.
Koska miesten olo oli nyt todella surkea, he ajoivat taksilla Heinolan poliklinikalle. Lääkäri ei osannut määritellä heidän vaivaansa, vaan antoi heille lääkitykseksi unitabletteja. Miehet palasivat kotiinsa ja kävivät nukkumaan.
Seuraavana päivänä miesten kunto ei ollut lainkaan kohentunut. Heinosella oli aamulla suuria vaikeuksia päästä ylös sängystä ja kun se lopulta onnistui, jalat tuntuivat hervottomilta ja selkä oli jäykistynyt kumaraksi. Päänsärky ja oksentelu alkoivat uudelleen. Hän hakeutui taas lääkäriin, joka tällä kertaa määräsi hänelle rauhoittavia lääkkeitä. Niistä ei kuitenkaan tuntunut olevan muuta kuin haittaa, sillä seuraavina päivinä ja viikkoina Heinosen tasapainoaisti alkoi horjua, muisti meni huonoksi ja hän alkoi kärsiä painajaisunista. Vasta neljän kuukauden kuluttua olo alkoi sen verran parantua, että hän kykeni yrittämään työntekoa.
Myös Viljo kärsi aina kevään korville asti erilaisista jälkivaikutuksista, mutta hänen kuntonsa oli sen verran parempi, että hän ei menettänyt kokonaan työkykyään.
Aarno Heinosen elämässä talvisella kohtaamisella oli käänteentekevä merkitys. Hänellä alkoi ilmetä kykyjä eivätkä ufokontaktitkaan jääneet tuohon tammikuiseen tapaukseen, sillä seuraavien vuosien aikana hänellä oli kymmeniä ufohavaintoja. Niiden aikana hän kertoi tutustuneensa moniin avaruusolentoihin, joista ns. humanoidityttö on jäänyt kuuluisimmaksi.
LäHDE
Tapani Kuningas: UFOja Suomen taivaalla
Sivun alkuun
Imatran liikennehäirikkö
24(?).8.1970
Tunnistamattomien lentävien esineiden tiedetään lähellä maanpintaa liikkuessaan saaneen aikaan monenlaisia näkyviä ja tuntuvia fyysisiä vaikutuksia, jotka onneksi ovat jääneet enimmäkseen harmittomiksi. Näin ei kuitenkaan ole aina.
Elokuun loppupuolella vuonna 1970 - luultavimmin 24. päivänä - lähti Imatran ratapihan järjestelymestari Aatto Storgård puolilta päivin kotoaan matkatakseen työpaikalleen. Hän käynnisti autonsa klo 12:10 ja kaartoi ajoradalle. Paria minuuttia myöhemmin auto oli tulossa Karhumäentien risteykseen Linnalan kaupunginosassa.
Yllättäen StorgÅrd pani merkille, että kuutisenkymmentä metriä kauempana suoraan edessä päin nousi jalkakäytävän reunasta ilmaan jokin suurikokoinen tuntematon esine. Kohotessaan esine sai aikaan jonkinlaisen pyörteen tai voimakentän, joka näytti kohtelevan varsin kovakouraisesti maassa olevia irtaimia esineitä. Tilapäisten liikennejärjestelyiden vuoksi risteykseen oli asetettu puomeja ja liikennemerkki, jotka kaikki lensivät kumoon. Samoin kävi viemärikaivon kannelle.
StorgÅrd katsoi viisaimmaksi pysäyttää autonsa ja astua ulos, koska arveli auton kaatuvan, mikäli se joutuisi voimakenttään. Myös muut paikalle ajaneet autot pysähtyivät: StorgÅrdin auton taakse tuli kaksi autoa ja lentävän esineen toiselle puolelle kolme autoa - yhteensä siis kuusi autoa.
Esine nousi noin kahden metrin korkeudelle ja ryhtyi lentämään vaakatasossa hitaasti itään, kohti Vuoksen rantaa. Se oli muodoltaan soikea ja pintaväritykseltään himmeän harmaa. Kiekon läpimitta oli noin kuusi metriä ja korkeus noin pari metriä. Mitään yksityiskohtia ei kiekosta erottunut. Kummallista esineen aiheuttamassa epäjärjestyksessä oli, että vaikka sen aiheuttama voimakenttä kohteli niin kaltoin maassa olevia esineitä, se ei kuitenkaan nostanut ilmaan pölyä. Kun kiekko hetken kuluttua tuli Vuoksen yläpuolelle edelleenkin noin parin metrin korkeudessa lentäen, pysyi vesi sen alla tyynenä. Noin minuutin lennon jälkeen esine hävisi yhtäkkiä näkyvistä.
Esineen synnyttämää sekamelskaa arvioidessa syntyy vaikutelma, että sen aiheuttajana on ollut esinettä ympäröivä voimakas magneettikenttä. Tämä selittäisi liikennemerkin ja kaivonkannen liikkeet mutta se edellyttäisi silloin, että myös puomeissa oli rautaa tai muuta magneettikenttään reagoivaa metallia, koska myös ne menivät nurin. Tavalliseen pölyyn ja puhtaaseen veteen magneettikentällä ei ole mitään vaikutusta. Kaikkialla maailmassa on tehty runsaasti havaintoja, joiden monet yksityiskohdat selittyvät nimenomaan ufoa ympäröivän magneettikentän avulla. Se miksi esineet Imatralla eivät ampaisseet ilmassa lentävään esineeseen kiinni, saattaa johtua esimerkiksi siitä, ettei magneettikenttä ollut siihen riittävän voimakas tai että kenttä esineen liikkumisesta johtuen oli liian pyörteinen.
Hämmästyttävää Imatralla esiintyneessä pienessä magneettisessa myrskyssä - mutta ei millään muotoa poikkeuksellista koko ufoilmiön historiassa - on se, ettei tapaus johtanut minkäänlaiseen julkiseen ihmettelyyn tai tiedotusvälineissä käytyyn keskusteluun, vaikka tapaus oli sattunut keskellä taajamaa vilkkaaseen liikkumisaikaan. Silminnäkijätkin kiiruhtivat pois tapahtumapaikalta kukin omiin tehtäviinsä - julkisuuteen tapahtuma tuli vasta puolitoista vuotta myöhemmin. Kyseisen kaltaisissa tapauksissa on usein vaikuttamassa kaksi samaan suuntaan ohjaavaa sielullista tekijää: silminnäkijät pelkäävät naurunalaiseksi joutumista ja - etenkin joukkohavaintojen ollessa kysymyksessä - he olettavat, että joku uskaliaampi pitää huolen asian julkistamisesta. On arvioitu, että näistä syistä ehkä vain noin joka sadas ufohavainto tulee julki.
LäHDE
Tapani Kuningas: Ufojen jäljillä
Sivun alkuun
Kuusamon tiskivesi
3.1.1971
Sunnuntaiaamuna 3. tammikuuta useat silminnäkijät havaitsivat Kuusamon Saapungin kylässä kirkkaan valopallon, joka eteni hitaasti Saapunkijärven Pitkäperän yläpuolella järven pituussuunnassa kohti länttä. Ensimmäinen havainto tehtiin järven itäpäässä noin kello 6:00, viimeinen neljännestuntia myöhemmin kolmisen kilometriä lännempänä. Pallo liikkui suunnilleen kävelyvauhtia 8-10 metrin korkeudella jään pinnasta, jolloin sitä voitiin tarkastella vastakkaisen rantatörmän puustoa vasten. Huolimatta vallitsevasta lounaismyrskystä pallo eteni tasaisella vauhdilla vinosti vastatuuleen. Lämpötila oli parikymmentä astetta pakkasen puolella.
Valoilmiö havaittiin samanaikaisesti useilta vastakkaisilta suunnilta ja sen suurta kirkkautta kuvaa, että edetessään pallo sakeasta lumimyrskystä huolimatta valaisi ympäristöään noin kolmen kilometrin säteellä. Ilmiön kulkiessa rannalla olevien talojen ohi niissä olevat valot sammuivat hetkeksi. Pallon kokoa eivät ensimmäiset silminnäkijät kyenneet juuri sen valtavan kirkkauden vuoksi määrittelemään, mutta loppuvaiheessa - pallon pysähdyttyä paikoilleen - saatiin läpimitta-arvioiksi kymmenen metriä. Missään vaiheessa ei ilmennyt äänihavaintoja, jotka olisi voitu yhdistää ilmiöön. Kuusamon alueen sähkönjakelua hoitavasta yhtiöstä kerrottiin myöhemmin, ettei kyseisenä aikana ilmennyt sähkökatkoksia eikä muitakaan jakeluhäiriöitä vallinneesta myrskystä huolimatta.
Saavuttuaan järven pohjukkaan valo hivuttautui rantatörmälle ja pysähtyi noin kello 6:15 Mauno ja Martta Talalan puutarhan taakse, vajaan parinkymmenen metrin päähän heidän talostaan. Isäntäpari oli juuri noussut jalkeille ja joi kahdestaan kahvia tuvan ikkunan ääressä, kun molemmat samanaikaisesti havaitsivat talon ulkopuolelle ilmestyneen häikäisevän valon. Valo oli niin kirkas, ettei sitä voinut katsoa suoraan, vaan hetkittäin vinosti sivuun vilkuilleen.
Vielä puolipukeissaan oleva Mauno Talala lähti nyt kiireesti vetämään lisää vaatetta ylleen mennäkseen tutkimaan valoa lähemmin. Hän ei kuitenkaan ennättänyt toteuttaa aiettaan, sillä suunnilleen minuutin kuluttua ilmestymisestään valo äkkiä hävisi. Samalla sähköt katkesivat palatakseen vasta noin minuutin kuluttua. Silminnäkijät Talalan talon ulkopuolella näkivät valopallon himmenevän pieneksi valopisteeksi ja kohoavan taivaalle. Martta Talala kiiruhti ulos portaille katsomaan, mutta pimeydessä ei enää näkynyt mitään.
Päivän valjettua talon Timo -poika löysi maasta pallon havaitsemispaikalta oudon jäljen ja tuli kertomaan siitä vanhemmilleen. Jälki oli noin kuusi metriä pitkä ja yli kolme metriä leveä. Sen keskeltä erottui päärynän muotoinen, jääkuoren peittämä alue, jonka kooksi saatiin noin 2 x 3,5 metriä. Alue oli värisävyltään vihreä keskiosan ollessa tummempi ja värin vaaletessa reunoille päin. Noin 40 sentin paksuinen lumikerros oli alueen kohdalta huvennut suunnilleen puoleen korkeuteensa, ei siis maahan asti. Jäljen keskellä oli pystyyn sojottavien, sormen mittaisten jääpuikkojen muodostama puolentoista neliömetrin suuruinen alue.
Tieto harvinaislaatuisesta tapauksesta tuli julki paria päivää myöhemmin 5. tammikuuta ilmestyneessä Koillissanomissa. Seuraavana päivänä tieto oli jo levinnyt valtakunnallisiin lehtiin. Ensimmäinen virallinen arvio saatiin, kun tohtori Birger Wiik Geologian tutkimuskeskuksesta arveli, että tapauksen näkijät olivat yhdistäneet kaksi asiaa: meteoriitin putoamisen ja luonnollisella tavalla jäätyneen veden. Paria viikkoa myöhemmin hänellä oli jo käytössään havaintopaikalta otettu näyte ja nyt "meteoriitti" oli muuttunut salamaksi ja "luonnollisella tavalla jäätynyt vesi" pihalle heitetyksi tiskivedeksi.
Valoilmiön kyseinen geofyysikko myönsi lopulta selittämättömäksi, mutta tiskivesiteoriastaan hän ei luopunut, vaikka sai käyttöönsä muualla tehtyjen analyysien tulokset. Hän ei myöskään koskaan julkaissut omien tutkimustensa tuloksia ja ufotutkijat päätyivät olettamaan, ettei hän ollut tutkinutkaan näytettä eikä edes tutustunut päivälehdissä olleisiin, asiaa käsitelleisiin artikkeleihin. "Oletan hänen esittäneen vain sen, miltä hänestä tuntui tai miltä hänestä näytti sen lisäksi, mitä hänen mahdollisesti oli käsketty sanoa", tutkimuksia Oulussa johtanut insinööri Ahti Karivieri totesi oululaisen Kaleva -lehden mukaan.
Oulu Oy:n Nuottasaaren tehtaiden laboratioriossa näytteistä saatiin kokonaan muuhun kuin tiskiveteen viittaavia tuloksia. Jäämuodostuman todettiin sisältävän muun muassa titaania ja hajoamistilassa olevaa kasvisolukkoa. Titaanin ei voitu todeta tulleen allaolevasta maaperästä eikä ympäristöstä. Se oli niin tasaisesti jakautunut, että sen oli täytynyt tulla jonkin yhdisteen aineosana. Kasvisolukosta puolestaan todettiin, ettei se ollut samaa, mitä maassa oli sillä kohdalla. Tiskivesi ei tullut kysymykseen myöskään siksi, että vihertävää väriä tuottanutta "tiskivettä" oli vain jäljen pintakerroksissa - paikalle heitetty oikea tiskivesi olisi sen sijaan värjännyt myös alla olevat kerrokset. Tiskivesiteoriaa vastaan puhuu vielä sekin, että asumisjätteisiin viittaavia kolibakteereita ei näytteestä tavattu lainkaan.
Tiskivesiteoriassa pitäytyminen osoittaa myös, miten vähän työpöydän takana tai nojatuolissa johtopäätöksiä tekevällä kaupunkilaisella on enää käsitystä maaseudun elämänmenosta. Suurikaan talo ei pysty tuottamaan niin paljon astianpesuvettä, että sillä pystyisi peittämään 7-18 neliömetrin suuruisen alueen. Eikä tiskiveden lumoama tiedemies ilmeisesti tule ajatelleeksi sitäkään, miten loukkaavaa hänen väitteensä on: maatalon emäntä ei muka tiedä, minne tiskivetensä kiikuttaa!
LäHDE
Tapani Kuningas: Ufojen jäljillä
Sivun alkuun
Oulun tyrmäävä valo
12.11.1976
Seitsemän kouluikäistä poikaa oli perjantaina marraskuun 12. päivänä vuonna 1976 kokoontunut viettämään iltaa metsikön keskellä Oulun Ruskon kaupunginosassa sijaitsevaan lautamajaan. Kahdeksan paikkeilla poikien ohjelmaan tuli mielenkiintoinen muutos, kun he havaitsivat luoteisella taivaalla puiden takana jotain outoa valonkajastusta. Väriltään valo näytti kirkkaan keltaiselta, ehkä hieman sinertävältä. Sähköasentajan koulutuksen saanut 19-vuotias Eero Lammi arveli, ettei kyseessä voinut olla ainakaan hitsausliekki.
Pojat olivat ehtineet ihmetellä valoa ehkä kymmenen tai viisitoista minuuttia, kun he havaitsivat siitä oikealle, koillisen suuntaan, kaksi tähtiä selvästi kirkkaampaa valonvälähdystä. Valot näkyivät parin sekunnin ajan ja liikkuivat nopeasti puiden takana. Tuskin ne olivat hävinneet näkyvistä kun pojat huomasivat vastakkaisessa suunnassa, vain 30-40 metrin päässä, kaksi kirkkaan keltaista valopalloa noin puolentoista metrin korkeudella maan pinnasta. Etäisyys oli helppo arvioida varsin tarkasti, koska valojen taakse jäi puustoa. Välissä olevasta pajuryteiköstä huolimatta pojat saattoivat havaita, miten valopallojen kirkkaus vaihteli kaiken aikaa. Pienimmillään, halkaisijan ollessa metrin luokkaa, valot olivat kirkkaimmillaan, kun taas valojen laajetessa puoleentoista metriin ne himmenivät.
Eero Lammi ja häntä nelisen vuotta nuorempi Seppo Moilanen päättivät ottaa härkää sarvista ja läksivät kävelemään valoja kohti. Suunnilleen kymmenen metrin päähän ehdittyään heidän uskaliaisuutensa alkoi kuitenkin hiipua ja he kääntyivät takaisin. Ilmeisesti päätöksen olisi pitänyt tapahtua aikaisemmin, sillä tuskin Eero oli ehtinyt kääntyä, kun hän pani merkille kirkkaan välähdyksen ylhäällä edessään. Samassa hän tunsi kovaa kipua rinnassaan, silmissä näkyi punaista ja sitten kaikki musteni. Hänen suustaan purkautui tuskankarjaisu ja hän lyyhistyi sammalikkoon jääden makaamaan selälleen käden jäykästi koukussa rinnan päällä.
Vieressä kulkenut Seppo näki, miten kirkas valojuova singahti ylhäältä jyrkässä kulmassa Eeron rintaan ja jatkoi siitä sitten himmentyneenä maahan metrin päähän Eeron jaloista. Muut pojat ryntäsivät paikalle. Ensisäikähdyksissään pojat ehtivät jo arvella, että Eero olisi kuollut ja ryhtyivät kiireesti kantamaan häntä majalle. Eero oli vielä kauttaaltaan jäykkä, mutta majalla hän alkoi jo osoittaa tointumisen merkkejä. Hän yritti jopa nousta jaloilleen, mutta ne eivät kuitenkaan vielä kantaneet.
Pojat asettivat toverinsa sohvalel lepäämään. Eeron pulssi mitattiin ja sen havaittiin laskeneen neljäänkymmeneen. Kaikkien huojennukseksi potilas alkoi pian voihkia, selvästikin vielä pökertyneenä: "koskee, koskee... valo, valo..." Joitakin minuutteja myöhemmin hän palasi jo tajuihinsa. Rinnassa tuntui vielä kipeältä, mutta muuten olo oli hyvä. Pojat päättivät nyt siirtyä parin sadan metrin päässä olevalle Sepon kotitalolle. Ulos mennessään he havaitsivat, että valopallot olivat kadonneet.
Kotona Eeron tilaa ryhtyttiin tutkimaan tarkemmin. Rinta punoitti keskeltä kylkiluiden alaosasta ja siinä näkyi kymmeniä pieniä pisteitä. Suurennuslasilla katsottuna näytti aivan siltä, kuin rintaa olisi tökitty nuppineuloilla. Myös selän puolelta löytyi laakea punoittava alue. Seuraavana aamuna Eero oli jo kuitenkin lähes entisellään ja tunsi rinnassaan enää lievää aristusta. Päivän aikana punoitus hävisi tyystin.
Pojat palasivat illalla tapahtumapaikalle ja uskoivat löytävänsä sammalikosta kolme tasasivuisen kolmion hahmoon järjestäytynyttä terävää painaumaa. Kun paikalliset ufotutkijat saivat pari päivää myöhemmin tiedon tapauksesta, ei jälkiä kuitenkaan löytynyt. Asiaan saattoi vaikuttaa, että maahan oli satanut tapahtuman jälkeen hieman lunta, mutta tutkijat pitivät myös mahdollisena että jälkiä koskevan havainnon syntymiseen oli myös mielikuvituksella osuutta: maaperä paikalla on varsin kuohkeaa ja epätasaista ja siinä on helppo nähdä kaikenlaisia kuvioita.
Poikien kokemusten todenperäisyydelle saatiin lisävahvistusta kun kävi ilmi, että oudon loimotuksen olivat havainneet monet muutkin, ainakin kaksi naapurin tyttöä ja puolen kilometrin päässä asuva pariskunta. Tapauksen tultua julki saivat oululaiset tutkijat myös kaksi muuta ilmoitusta, toisen eräältä Oulun yliopiston apulaisprofessorilta. Valopalloa ei kuitenkaan ollut kukaan muu havainnut.
LäHTEET
Neljännesvuosiraportti 4-76, Suomen ufotutkijat ry
Ultra 11-12/76, sivu 2
Tapani Koivula: Outo säde tyrmäsi nuorukaisen, Ultra 1/77, sivut 4-5
Sivun alkuun
Pahkakosken ufolaivue
19.3.1979
Jos ufoesiintymiä arvioidaan havaitsemisajan pituuden, kohteiden lukumäärän ja havaintojen voimakkuuden perusteella, on Yli-Iissä Pahkakosken voimalaitoksella 19. maaliskuuta vuonna 1979 havaittua ilmiötä pidettävä yhtenä Suomen merkittävimmistä ufohavainnoista.
Kaivinkonekuljettaja Teuvo Kovalainen oli tullut edellisenä päivänä iltakymmeneksi työvuoroonsa työmaalleen, noin 300-400 metriä voimalasta lounaaseen. Käynnissä oli pohjaveden kaivopumppaus ja Kovalaisen tehtäviin kuuluivat tunnin välein tapahtuvat mittaukset. Sää oli erittäin selkeä, pakkasta oli reilusti eikä minkäänlaista sumua tai huurua esiintynyt.
Puoliltaöin Kovalainen päätti pitää kahvitauon ja suunnisti siinä tarkoituksessa Iijoen pohjoisrannalla sijaitsevalle työmaakopilleen. Ylittäessään patosiltaa hän havaitsi itätaivaalla Kuuta isomman punertavan valon, joka oli laskeutumassa kauempana näkyvän metsikön taakse. Kovalainen arveli, että venäläiset laskivat alas jotain avaruusalustaan. Juotuaan kahvit hän palasi työmaalle.
Puoli kahdelta Kovalainen oli palaamassa mittauskierrokseltaan satakunta metriä joesta alkavalta rämeeltä ja oli juuri ylittämässä Iijokeen laskevaa metsäojaa, kun hän näki noin 400 metrin päässä voimakkaan punertavan valon, joka eteni reipasta kävelyvauhtia lännen suuntaan. Hän ihmetteli hieman valoa eikä löytänyt sille mitään kunnollista selitystä.
Pian sen jälkeen, neljännestä vaille kaksi, oli vuorossa siirtyminen ruokailutauolle. Ehtiessään voimalan sillan päähän Kovalainen huomasi noin 4000 metrin päässä voimalan alapuolella voimakkaan punertavan valon. "Täällä on outoja valoja!" hän huusi ovipuhelimeen käyttöpäivystäjälle, jolloin tämä tuli ulos katsomaan.
Miehet ryhtyivät yksissä tuumin tarkkailemaan outoa lähentelijää. Valaiseva esine lymyili vajaan kymmenen metrin korkeudella maanpinnasta ja siitä erottuvien valojen perusteella miehet päättelivät, että kysymyksessä oli jonkinlainen alus. Toisella puolella esinettä valo oli punertavaa ja vastakkaisella puolella sinertävää. Edetessään hiljalleen kohti länttä alus näytti tekevän edestakaista kiertoliikettä pystyakselinsa ympäri, jolloin punertava ja sinertävä valo olivat vuorotellen selvemmin näkyvissä. Esineestä siroava valo ei tuntunut olevan peräisin mistään erityisestä lähteestä, vaan kyseessä oli pikemmin jonkinlainen hohde, joka ulottui pari-kolme metriä aluksen ulkopuolelle.
Miehet ällistelivät esinettä puolisen tuntia. He panivat muun muassa merkille, että sen rungossa oli ylempänä havaittavissa toinen, himmeämpänä näkyvä punertavan ja sinertävän valon pari. Sitten miehillä oli vuorossa työpisteen vaihto ja he käväisivät kuuden kilometrin päässä sijaitsevalla Kierikin voimalaitoksella. Sen aikana he eivät havainneet mitään erikoista.
Tullessaan hieman ennen kolmea takaisin Pahkakoskelle ja sen patosillalle miehet kokivat melkoisen yllätyksen. Ensiksi heidän huomionsa kiinnittyi siihen, että aiemman yhden esineen asemasta metsän yläpuolella näkyi nyt kaksi esinettä noin 600 metrin päässä sillalta lounaaseen. Mutta seuraavassa hetkessä he havaitsivat näistä kahdesta vasemmalle lukuisia muitakin valoja. He yrittivät laskea niiden lukumäärää, mutta se ei ollut helppoa sillä valot liikehtivät jatkuvasti lähellä maanpintaa. He päätyivät lukuun 14 tai 15.
Käyttöpäivystäjän oli tässä vaiheessa palattava takaisin lukemaan mittareita ja miehet ajoivat nyt autolla voimalaan. Pian Kovalainen palasi yksikseen patosillalle ja ryhtyi tekemään entistä tarkempia huomioita esineistä, jotka leijailivat edelleen lähes entisillä paikoillaan. Hän pani merkille, että kahdella lähimpänä olevalla esineellä oli näkyvissä jonkinlaiset suuntavalot. Toisen esineen valot osoittivat Ouluun päin, toisen patosillalle.
äkkiä jälkimmäinen esine teki sekunnin verran kestäneen hämmästyttävän nopean liikkeeen siirtyen pari-kolmesataa metriä vasemmalle metsikön suojaan. Ouluun päin valaiseva esine vuorostaan laskeutui alemmaksi aivan lähelle lumen peittämää maata. Pimeässä yössä se oli nyt ensimmäistä kertaa selvemmin hahmotettavissa, sillä sen valot heijastuivat takaisin lumisista puista ja valaisivat esinettä itseään. Kovalainen totesi sen kiekon muotoiseksi ja arvioi sen läpimitaksi kolmisenkymmentä metriä. Esine jakautui kahteen selvästi erottuvaan osaan. Yläosassa näkyi kaksi vastakkaisilla sivuilla olevaa aukkoa, joiden läpimitta oli pari-kolme metriä. Alaosan pohja oli keskeltä tasainen ja tämän laakean osan läpimitaksi Kovalainen arvioi kymmenisen metriä.
Seuraavan puolen tunnin ajan Kovalainen seurasi hellittämättä edessään suolla avautuvaa mahtavaa näkyä. Hänen mieleensä juolahti tietenkin mennä katsomaan esineitä lähempää, mutta varovaisuus vei voiton. Koko pitkän yöllisen tarkkailun aikana esineissä ei näkynyt mitään tulenlieskoja, savua tai kaasupurkauksia eikä kuulunut ääniä. Jossakin vaiheessa lumen valaiseman esineen alaosasta suunnattiin maahan kirkas valokiila ja esine teki edestakaista vaappuvaa liikettä pystysuunnassa.
Vähitellen kaikki esineet siirtyivät länteen päin. Kovalainen seurasi niiden hiljaista kulkuetta aamun tuloon asti. Viimeinen niistä oli näkyvissä vielä neljännestä vaille kuusi, jolloin oli jo kirkasta. Se oli edennyt varsin kauas, mutta siinteli vielä silmään "suurena kuin omakotitalo".
Yön tapahtumien perusteella voi esittää monenlaisia kysymyksiä. Miksi omituinen seurue viipyi niin pitkään voimalan läheisyydessä, yli neljän tunnin ajan? Oliko lähimpänä voimalaa käväisseellä esineellä jonkinlaisia vaikeuksia? Hakiko se varavoimaa voimalasta? Kun voimaloiden ja voimalinjojen läheisyydessä eri puolilla maailmaa tehdyt ufohavainnot ovat suhteellisesti ajatellen varsin yleisiä, nousee mieleen hieman hupaisa ajatus, että kenties taivaankulkijat käsittivät meidän planeettamme voimalat jonkinlaisiksi huoltoasemiksi!
LäHDE
Ultra 1-8/80
Sivun alkuun
Yhteys taskulampulla
16.9.1979
Eräällä keskisuomalaisella järvellä sattui syksyllä 1979 arvoituksellinen tapahtumasarja, josta ei sen näennäisestä vaarattomuudesta huolimatta puuttunut karmiviakaan piirteitä. Ainakin se sai yhden perheen pötkimään pakoon kuin henkensä kaupalla. Tapausta on vaikea ymmärtää muulla tavoin, kuin että asialla oli jokin korkeata teknologian tasoa edustava tai yli-inhimillisellä toimintakyvyllä varustettu tekijä.
Kaikki alkoi varsin viattomasti 16. päivänä syyskuuta. Heimo Kataja (salanimi) oli saapunut perheineen viettämään viikonloppua järven itäisellä rannalla yksinäisenä nököttävälle mökilleen. Sää oli pilvinen, järveltä kävi heikko tuuli.
Kello yhdeksän paikkilla iltapimeässä Kataja havaitsi kirkkaan valopisteen kahden saaren välisessä salmessa kilometrin verran etelään omalta rannaltaan. Hän ajatteli, että järvellä oli salatuulastajia, ja suuntasi huvikseen taskulamppunsa kohti valoa sytytellen ja sammutellen sitä useita kertoja. Silloin valopiste himmeni ja sammui kokonaan. Kataja arveli vieressä seisovalle Raimo -pojalleen (salanimi) että merkki oli huomattu, minkä jälkeen he menivät sisälle ja unohtivat asian.
Vajaan minuutin kuluttua Kataja palasi ulkosalle ja huomasi, että nyt valo näkyi lounaan suunnassa ja loisti selvästi lähempänä. Hän vilautti taas muutaman kerran valoa. Tällä kertaa järvellä oleva valo reagoi: se ei tyytynyt pelkästään vilkuttamaan vastaan, vaan suuntasi samalla häntä kohti kirkkaan valokiilan. Kiila sammui pian, mutta kiinteä valo paloi edelleen, kunnes se läksi äkkiä äänettömästi liukumaan rannan suuntaisesti kohti lähellä olevaa saarta.
Nyt tapahtumissa alkoi uusi vaihe. Kyseisen saaren takana syttyi nimittäin toinen valo ja siitäkin sinkosi taivaalle samanlainen valokiila kuin toisaalla hetkeä aikaisemmin. Valokiila pyöri pitkin taivasta kuin jotakin etsien ja Kataja totesi kummeksuen, ettei ollut nähnyt niin voimakasta valonheittäjää sitten sotien.
Kun liikkeelle lähtenyt valo oli päässyt toisen valon kohdalle, myöhemmin ilmaantunut valo sammui. Liikkuva valo jatkoi kulkuaan, kääntyi sitten järven selälle, lisäsi vauhtiaan ja himmeni valoisana sumupatsaana kohti horisonttia. Raimo Kataja oli jälleen liittynyt isänsä seuraan ällistelemään valojen merkillistä liikehdintää. "Annetaanhan pojille vielä jäähyväiset" isä totesi ja vilkutti lampullaan. Silloin jo kaukana horisontissa olevan valosumun keskelle syttyi kirkas valo, joka vilkutti vastaan. Koko valomuodostelma kääntyi takaisin ja alkoi taas yllättävän nopeasti lähestyä tarkkailijoita.
Siinä vaiheessa Heimo Kataja oli jo kypsä ajattelemaan että asiassa oli jotain poikkeuksellista, ja kehotti poikaansa hakemaan sisätä kameran. Kun se oli saatu asennetuksi jalustalleen, Raimo otti valosta kuvan aikavalotuksella. Sitten valo pysähtyi, vilkutti muutaman kerran ja sammui. Samalla hetkellä syttyi toinen, hetkeä aiemmin ohitettu valo, jonka Katajat olivat jo ehtineet unohtaa. Tämä valo nytkähti nyt liikkeelle ja porhalsi äänettömästi suurella nopeudella kohti järven selkää. Pian se häipyi horisonttiin ja järvi oli jälleen säkkipimeä.
Katajat tarkkailivat järveä vielä pitkään, mutta mitään ei enää ilmaantunut. He kääntelivät ja vääntelivät näkemäänsä puoleen ja toiseen, mutta eivät löytäneet sille mitään käypää selitystä. Ainoa kysymykseen tuleva vaihtoehto olisi ollut tuntemattomien moottoriveneiden öinen leikki, mutta päiväkokemustensa perusteella he tiesivät, että niiden moottorien papatus olisi kuulunut paljon kauempaakin, kuin missä valot liikkuivat.
Viikkoa myöhemmin perhe oli jälleen mökillään. He tarkkailivat järveä koko illan, mutta mitään outoa ei näyttänyt sillä kertaa olevan tekeillä. Juuri ennen nukkumaanmenoa Heimo Kataja teki viimeisen kierroksen rannassa ja silloin putkahti horisontista järven takaa äkkiä näkyviin kapea valokiila, joka ulottui lähes keskitaivaalle asti. Kataja kutsui poikansa ulos ja he tarkkailivat yhdessä tähtikirkkaalla taivaalla näkyvää valojuovaa. Se himmeni vähitellen ja sitten sen ylläpäähän ilmestyi kirkas valopiste, jonka valovoimakkuus alkoi kasvaa. Valo alkoi nyt liikkua kohti koillista ja haalistui vähitellen näkymättömiin. Siihen päättyi sen illan valonäytös.
Kolme viikkoa myöhemmin, lokakuun 14. päivänä, Katajat olivat taas mökillään. Illalla neljännestä yli kahdeksan Kataja huomasi samanlaisen valopisteen kuin ensimmäisellä kerralla kuukautta aikaisemmin. Hän vilkutti lampulla ja valo vastasi syöksähtämällä liikkelle kohti järven selkää. Mennessään se vilkutti vastaan, muuttui sumupatsaaksi, loittoni ja sammui. Muutaman sekunnin kuluttua terävä valokiila lakaisi taivasta ja sitten oli pimeää.
Myöhemmin illalla Katajat havaitsivat useaankin otteeseen valokiilan kaukana järven takana, mutta lähivesillä näytti olevan rauhallista. He pitivät vahtia vuorotahtiin aina yhdentoista korville, mutta päättivät viimein luopua tähystelystä ja mennä levolle. Pois lähtiessään Kataja sai vielä viimeisen päähänpiston: hän suuntasi lamppunsa kohti järveä ja vilkutti. Se hänen olisi pitänyt ilmeisesti jättää tekemättä, sillä nyt alkoi ennennäkemätön valosirkus.
äkkiä järvellä syttyi kirkas valopallo, heti sen jälkeen toinen, kolmas ja neljäs, noin puolen kilometrin päässä toisistaan. Kuin uhkaava vihollisarmeija valot alkoivat liukua nopeana rintamana kohti mökkiä. Kataja lähetti muun perheen sisälle ja jäi yksin ottamaan vastaan, mitä tuleman piti. Kun valot olivat edenneet noin 800 metrin päähän rannasta, ne muuttivat äkkiä suuntaansa ja alkoivat kuin emostaan eksynyt linnunpoikasten lauma ryntäillä ristiin rastiin järvellä.
Näkymä oli uskomattomuudessaan järkyttävä. Täysin äänettömät valot risteilivät kuin mielettöminä järvellä, välillä hitaammin, välillä nopeammin, tekivät jyrkkiä äkkikäännöksiä, häipyivät horisonttiin, syttyivät siellä, sammuivat täällä. Oli mahdotonta saada minkäänlaista kokonaiskuvaa tilanteesta ja tarkkailijoiden oli vaikea uskoa silmiään. Lopulta näytelmä meni yli heidän kestokykynsä. He keräsivät tavaransa, kävelivät autolleen ja painuivat yön selkään. Muistoksi heille jäi seitsemän diakuvaa, joissa näkyy valopisteitä ja -juovia.
Mitä kummaa tuolla yksinäisellä erämaajärvellä oikein tapahtui? Järvellä havaitut oudot valot ovat tilastojen mukaan suhteellisen yleisiä. Jos valot lähestyvät ihmistä ja jäävät hänen seurakseen, saattaa hänelle helposti tulla mieleen, että hän on joutunut jonkunlaisen ilveilyn tai jopa vainon kohteeksi. Tuntuu kuitenkin varsin yksinkertaistetulta ajatella, että asialla tällöin olisi jokin "pienten vihreiden miesten" kopla, joka aikaansa kuluttaakseen huvittelisi kehittymätöntä kulttuuria edustavien "maalaisten" kustannuksella. Paljon uskottavammalta - ja toivon mukaan myös lohdullisemmalta - tuntuisi ajatus, jonka mukaan kysymyksessä ovat pitkälle kehitetyt miehittämättömät tutkimusluotaimet. Niiden tehtävänkuvan näkökulmasta ihminen saattaa olla jopa häiriötekijä!
LäHDE
Tapani Kuningas: Muukalaisia ja humanoideja
SIvun alkuun
Sysmän syntymäpäivävieras
1.5.1993
Parikymmentä vanhempaa ja nuorempaa naista ja miestä oli kokoontunut toukokuun 1. päivänä vuonna 1993 erääseen Sysmän Järvenpääntien varrella sijaitsevaan taloon viettämään 30 vuoden ikään ehtineen Mika Tossavaisen (salanimi) syntymäpäiviä. Koska sää oli kirkas, sateeton ja tyyni ja lämpötila parinkymmenen lämpöasteen tuntumassa, oli vierastarjoilu järjestetty ulkosalle. Juhlaväki jutteli, lauloi ja piti hauskaa, niin kuin kunnon pidoissa tuleekin.
Kellon lähetessä kahdeksaa muuan vieraista käveli pihakeinulta virvokkeita sisältävän tarjoilupöydän luo ja tuli sattumalta kiinnittäneeksi huomionsa taivaalla läheisen kuusen yläpuolella näkyvään kirkkaaseen välähdykseen. "Hei! Katsokaas, mikä tuolla puiden välissä menee?" hän huudahti löytämättä äkkiseltään mitään järkevää selitystä näkemälleen. Sana ylimääräisestä ohjelmanumerosta levisi pian, ja ennen pitkää koko juhlaväki oli kerääntynyt kummastelemaan ja arvailemaan taivaalla näkyvää ihmettä.
Kun muut havaitsijat ehtivät saada esineen näkökenttäänsä, oli se jo liikkunut aimo matkan lähemmäksi ja välkehti nyt selvärajaisena auringonvalossa kaakon suunnalla vieressä levittäytyvän pellon yläpuolella, suunnilleen 40 tai 50 asteen kulmakorkeudessa. Esine oli selvästi lautasen muotoinen, siinä ei näkynyt siipiä tai potkureita eikä muitakaan tavanomaisille koneille tyypillisiä ulokkeita.
Kun vieraat myöhemmin tilittivät kokemustaan ufotutkijalle, tuotti lautasen värityksen arviointi heille hämmästyttävän paljon päänvaivaa. Joku määritteli värin mustaksi, joku toinen ruskehtavaksi, tummanharmaaksi, tummaksi, metallinväriseksi tai jopa kellertävän kromin kaltaiseksi. Joku oli havaitsevinaan aluksen sivulla kirkkaan valon ja joku tarkkanäköisempi taas erotti siinä laattoja tai ikkunoita. Eräät havaitsijat näkivät auringonvalon heijastelevan kohteen pinnasta arvellen sen johtuvan aluksen pyörimisestä. On mahdollista, että pintahavaintojen voimakkaaseen hajontaan oli vaikuttamassa auringonvalon ja esineen tumman pinnan välinen jyrkkä kontrasti. Myös lentävää lautasta ympäröivä sähkömagneettinen linssi - johon aikaisemmissa yhteyksissä on jo viitattu - saattoi vääristää arvaamattomalla tavalla aluksen pinnasta syntyviä vaikutelmia.
Kiekon koosta, etäisyydestä, korkeudesta ja etenemisen vauhdista saadut arviot vaihtelivat myös melkoisesti. Yleisin arvio esineen läpimitaksi oli seitsemän metriä pienimmän arvion ollessa neljä ja suurimman kymmenen metriä. Etäisyydeksi saatiin pienimmillään 150 metriä ja suurimmillaan 500 metriä. Lentokorkeus vaihteli välillä 30 ja 200 metriä, mutta näin suureen erimielisyyteen saattoi vaikuttaa sekin, että esineen korkeus todennäköisesti muuttui ohilennon kestäessä. Aluksen vauhdista esitettiin vertailevia arvioita, joiden mukaan alus eteni lentokoneen, hitaan lentokoneen tai auton nopeudella. Joku arvioi nopeuden hieman täsmällisemmin välille 70-100 tuntikilometriä.
Kun lautanen oli ohittanut vieraiden tarkkailupisteen, se kallisteli asentoaan puolelta toiselle hieman vaappuvin liikkein ja hävisi sitten horisonttiin luoteen suunnassa. Onnekkaimmat vieraat ehtivät ihmetellä odottamatonta kuokkavierasta parin minuutin ajan, hitaimmille suotiin ihmettä vain kymmeneksi sekunniksi. Myöhemmin paikan päällä tehtyjen tutkimusten perusteella havaintoajan todennäköisimmäksi kestoksi saatiin suunnilleen yksi minuutti.
Kaikki havaitsijat olivat yksimielisiä siitä, että esine oli liikkunut täysin äänettömästi. Ehkäpä paikalle kerääntyneen väen paljous oli syynä siihen, ettei kukaan tuntenut minkäänlaista pelkoa tapahtuman aikana. Perheen koirakaan ei reagoinut millään erikoisella tavalla eikä mitään erikoisia fysikaalisia ilmiöitä todettu. Vaikka tapausta pohdittiin joukolla puoleen ja toiseen, ei sille löydetty mitään luonnollista syytä.
Vuosien ja vuosikymmenien varrella ihmisten suhtautuminen omiin ufokokemuksiinsa on muuttunut vähin erin avoimemmaksi eikä julkisuusarkuutta esiinny läheskään niin paljon kuin joskus aikaisemminkin. Sysmän syntymäpäivävieraat eivät ilmeisesti kuitenkaan luottaneet edes suuren määrän tuomaan joukkovoimaan, koskapa päättivät yhteisen neuvonpidon jälkeen olla antamatta henkilötietojaan julkisuuteen.
LäHDE
Lasse Ahonen-Tapio äyräväinen: Uforaportti 1. Suomen ufotutkijat ry. Jyväskylä 1994
Tapauskuvauksissa käytetty pohjana teosta:
Tapani Kuningas, Teuvo E. Laitinen & Markku Löfman
100 ufoa Suomessa, Kirjayhtymä, Helsinki 1994