Tunnetuimpia suomalaisia ufotapauksia

Kallaveden ufonpalanen 1964
Pyyvaaran peltipata 1967
Porin seitsemän ilmapalloa 1969
Imjärven humanoidi 1970
Imatran liikennehäirikkö 1970
Kuusamon tiskivesi 1971
Oulun tyrmäävä valo 1976
Pahkakosken ufolaivue 1979
Yhteys taskulampulla 1979
Sysmän syntymäpäivävieras 1993
Rovaniemen sotilasvarikon tapaus 1971

Kallaveden ufonpalanen

29.8.1964

Lauantaina elokuun 29. päivänä vuonna 1964 kuopiolainen Raimo Blomqvist matkasi vanhempiensa mukana viettämään viikonloppua perheen kesämökille, pieneen Kallaveden saareen 13 kilometrin päässä Kuopiosta. Sää oli tyyni ja vuodenaikaan nähden suhteellisen lämmin, mutta tunnelmaa häiritsi hieman taivaalla roikkuva yhtenäinen pilviverho ja ilmassa leijuva sateen uhka.

Kun tavanomaiset tuloaskareet oli hoidettu, Raimo Blomqvist päätti poiketa pienelle kävelyretkelle ja suuntasi askeleensa saaren toisella puolla kohoavalle rantakalliolle. Aikansa kalliolla istuskeltuaan hän havaitsi - joskus kello 19 paikkeilla - koillisen suunnalla suuren tähden kaltaisen valon, jonka kirkkaus kasvoi nopeasti. Ensimmäiseksi hänen mieleensä juolahti meteoriitti ja hän ryhtyi uteliaana seuraamaan kohdetta.

Pian Blomqvist totesi valon olevan liikkeessä suoraan kohti saarta. Valo liikkui hyvin matalalla ja tuntui olevan loivassa laskussa. Alussa hän arvioi etäisyyden viideksi kilometriksi, mutta jo muutaman sekunnin kuluessa valo oli ehtinyt aivan saaren tuntumaan. Sitten sen vauhti hidastui, se liukui äänettömästi suunnilleen kymmenen metrin päähän rannasta ja pysähtyi muutaman metrin korkeuteen vesirajasta.

Jostakin syystä Blomqvist suhtautui edessään leijuvaan kapistukseen hyvin rauhallisesti: hän ei ollut lainkaan pelästynyt, ehkä jotenkin varautunut ja hieman jännittynyt. Hänestä tuntui kuin hän olisi jonkinlaisessa voimakentässä ja katsoi sen tähden viisaimmaksi olla liikkumatta mihinkään. Valo sai nyt uusia yksityiskohtia, se väreili monivärisenä ja harsomaisen valokehän sisältä piirtyi himmeästi esiin soikea lautasmainen esine, "kuin pullea kalakukko".

Esine oli halkaisijaltaan vain ehkä neljä metriä ja korkeudeltaan pari metriä. Sen toinen reuna vaikutti kummallisesti ylöspäin vääntyneeltä, aivan kuin se olisi törmännyt johonkin. Vaikka esineestä säteilevä valo olikin suhteellisen kirkas, se ei heijastunut mainittavasti veden pinnasta. Sen sijaan vedessä lautasen alla näkyi väreilyä, aivan kuin siihen olisi käynyt heikko tuulenvire. Esineen hahmo oli niin sumea, ettei mitään ikkunoita tai muita yksityiskohtia erottunut.

Noin kahdenkymmenen sekunnin havainnoinnin jälkeen lautasen alta tipahti jotakin ja putosi sihahtaen veteen aivan rannan tuntumaan. Irtautuva möhkäle näytti tulikuumalta ja hehkui kirkkaana, jokseenkin sinertävän hitsausliekin värisenä. Blomqvistista tuntui kuin oito "muniminen" olisikin ollut esineen vierailun varsinaisena tarkoituksena, sillä heti sen jälkeen lautasen toiminnassa ilmeni poislähtöön viittaavia merkkejä. Esineen kyljessä erottuivat keltaiset, vihreät ja oranssiset raidat alkoivat hehkua voimakkaasti, valo tiheni ja väreili - ja sitten lautanen ponnahti taivalle niin nopeasti, ettei Blomqvist ehtinyt oikein kunnolla sitä tajuta. Tuskin sekuntiakaan oli kulunut, kun esine oli jo ampaissut 300 metrin korkeudella olevan pilvikerroksen lävitse.

Hetken ällisteltyään Blomqvist kapusi vedenrajaan etsimään pudonnutta kappaletta. Se löytyi helposti vaaleasta hiekkapohjasta ja osoittautui levymäiseksi, tummahkoksi, epäsäännöllisen muotoiseksi ja hieman rosoreunaiseksi möhkäleeksi, jolla oli pituutta noin neljä senttiä. Hän sujautti kappaleen taskuunsa ja palasi mökille, mutta päätti olla mainitsematta tapauksestaan vanhemmilleen epäillen ettei hänen kertomaansa kuitenkaan uskottaisi. Yli kymmenen vuoden ajan kappale lojui pöytälaatikossa, kunnes se vuonna 1975 saatiin tutkittavaksi Blomqvistin kerrottua siitä ufotutkijoille.

Tässä tapauksessa tutkijoita kiinnosti erityisesti juuri ufosta pudonnut möhkäle, olihan se ensimmäinen laatuaan suomalaisen ufotutkimuksen historiassa. Sitä tutkittiin ainakin kahdessa yliopistossa ja neljässä metallurgian laboratoriossa Pohjanlahden molemmin puolin. Kappaleesta löytyi kaikkiaan 25 alkuainetta, suuremmassa määrin kahtatoista. Se ei ollut epätavallisen radioaktiivinen, sen sähkönjohtavuus oli yhtä huono kuin eristeillä, mutta se oli selvästä magneettinen.

Ensimmäiseksi oletettiin, että kyseessä olisi "luonnollinen" geologinen tuote. Tämän olettamuksen kumosi professori Edelman Åbo Akademin geologiselta laitokselta kuultuaan, mistä kappale oli löydetty. Mutta olisiko kysymyksessä meteoriitti? Tämän mahdollisuuden puolestaan torjui esitetyn alkuaineanalyysin perusteella Turun yliopiston meteoriittiasiantuntija professori Papunen. Nyt voitiin olla täysin varmoja siitä, että kysymyksessä oli ns. tekninen kappale eli teollisen valmisteen osa. Jatkotutkimukset paljastivat, ettei se voinut olla avaruusromua eikä normaalia käyttömetallia. Loppujen lopuksi tutkimuksissa ei ilmennyt mitään, mikä olisi ollut ristiriidassa havainnontekijän esittämien tietojen kanssa. Kappaleen alkuperällle ei siten löydetty mitään tavanomaista selitystä.

Raimo Blomqvistin havaintokertomuksessa on yksi erityisen kiinnostava yksityiskohta, joka antaa hänen kokemukselleen lisää uskottavuutta ikäänkuin mutkan kautta. Ensi kuulemalta havainto lautasen reunan vääntyneisyydestä vaikuttaa aivan pähkähullulta, mutta havainto on oikeastaan verraten tavallinen. Vastaavanlaisia piirteitä on nähtävissä esimerkiksi eräissä kuvissa, joita kiistelty George Adamski otti muutaman kymmenen metrin etäisyydeltä Marylandissa Yhdysvalloissa puoli vuotta myöhemmin. Ilmiön aiheuttajaksi on arveltu esineen ympärillä olevaa voimakasta sähkömagneettista kenttää, joka toimii linssin tavoin ja varsinkin lähietäisyydellä vääristää esineestä syntyvää näkövaikutelmaa. Raimo Blomqvistin maininta voimakentässä olemisesta sopii hyvin tähän kuvaan.

Miksi vieras alus kävi tipauttamassa metallinmakuisia terveisiään Kallaveden yksinäisen saaren rantaan? Kappaleen säännöttömän muodon perusteella on vaikea kuvitella, että se olisi jokin huolto- tai korjausoperaatiossa korvattu kulunut tai rikkoutunut osa.

LäHTEET

Mikko Toivola: Tämä putosi ufosta? Ultra 12/77, s. 4-5
Olavi Kiviniemi: Kallaveden "ufonkappale", Ultra 12/77, s. 5-6
Neljännesvuosiraportti 4/77, Suomen ufotutkijat ry

Sivun alkuun

Pyyvaaran peltipata

14.6.1967

Suomussalmella tehtiin kesällä 1967 monessa suhteessa varsin erikoislaatuinen ufohavainto: nähty tuntematon esine edusti harvinaista tyyppiä, sitä pystyttiin tarkastelemaan lähietäisyydeltä kirkkaassa päivänvalossa, sillä oli useita silminnäkijöitä ja tapausta selvittelemässä oli monipuolinen ja edustava asiantuntijajoukko - ilman tulosta.

Kesäkuun 14. päivänä puolipäivän maissa maanviljelijä Arvi Juntunen oli rasvailemassa äestään talonsa pihamaalla. Hänen veljensä Veikko puolestaan tervasi reenjalaksia muutaman metrin päässä. Sää oli aurinkoinen ja tyyni. äkkiä taivaalta kuului voimakasta kohinaa, ikään kuin pyörremyrsky olisi ollut tulossa. Sitten Arvi Juntunen huomasi, miten pihalla kasvavan pihlajan latva alkoi heilua voimakkaasti.

Hän kääntyi katsomaan kohinan suuntaan. Silloin hän havaitsi, että vain noin kuuden tai seitsemän metrin päähän hänestä oli yllättäen laskeutunut pieni, ylösalaisin käännetyn padan muotoinen esine, joka leijui nyt osapuilleen puolen metrin korkeudella maasta. Esineen läpimitaksi Juntunen arvioi noin 70-80 senttiä ja korkeudeksi puolet siitä. Aurinko kimalteli sen ruskehtavalta pinnalta ja sen sivussa oli jokin siipeä muistuttava uloke. Esineen erillinen alaosa näytti pyörivän nopeasti.

Aluksi Arvi Juntunen ajatteli, että maahan tullut kapine oli jokin pyörremyrskyn mukanaan tuoma esine. Niinpä hän päätti ottaa sen kiinni. Kun hän oli päässyt suunnilleen kolmen metrin päähän tavoitteestaan, esineen sivusta putkahti esiin kolme antennilta näyttävää ohutta lankaa. Tuota pikaa reunimmaiset antennit kääntyivät keskimmäisen suuntaiseksi ja vaikka ne eivät koskettaneetkaan Juntusta, hän tunsi saavansa sähköiskun tapaisen "tykyttävän iskun".

Juntunen tietysti pelästyi hieman, mutta kun esine alkoi taas osoittaa liikkumisen aikeita, hän tempaisi hatun päästään ja nakkasi sen kohti antenneja. Teolla ei ollut muuta vaikutusta, kuin että esinettä ympäröivä voimakas ilmanpaine sinkosi hatun yli kymmenen metrin päähän.

Nyt seurasi täysin tarkoituksettomalta näyttävä ohjelmanumero. Esine nousi ylemmäksi ja alkoi kuin äkäinen paarma lennellä antennit eteenpäin sojottaen ympäriinsä pihapiirissä kaikkiin mahdollisiin suuntiin, niin ylös ja alas kuin sivullekin. Juntunen äkkäsi, että nyt olisi muillakin nähtävää ja huusi sisällä olevaa emäntäväkeä ja lapsia katsomaan. Nämä eivät kuitenkaan kuulleet. Sen sijaan viereisen talon vanhaemäntä Liisa Keränen ja nuorempi emäntä Sirkka Keränen, kuulivat huudon ja tulivat ulos. Viisivuotias Aarne Keränen oli jo oikeastaan ehättänyt käydä kertomassa heille kummallisesta lentävästä esineestä, mutta ilmeisesti niin nuoren todistajan kuvaus ei herättänyt aikuisissa riittävää kiinnostusta.

Viisi silminnäkijää sai nyt seurata varmaankin elämänsä kummallisinta näytöstä. Pikkualuksen sekoilevaa lentoa kesti niin kauan että se olisi mainiosti ehditty kuvata, mutta epäonneksi kameraa ei ollut käytettävissä. Lopulta esine alkoi nousta loivasti johonkin luoteen suuntaan ja katosi sitten taivaan sineen. Koko äänetön sirkus oli kestänyt arviolta viisitoista minuuttia.

On mahdollista, että samainen kummitus oli liikuskellut talon tienoilla jo ennen puoltapäivää, sillä Pyyvaaran talon lapset olivat äkkiä tupsahtaneet sisään ja pyytäneet aikuisia katsomaan "helikopteria". Mitään ei kuitenkaan ehditty sillä erää nähdä eikä kuulla.

Tapaus herätti varsin runsaasti huomiota ja silminnäkijöitä kävivät haastattelemassa mm. Kainuun rajavartioston edustajat, oululaiset ufotutkijat ja lehtimiehet. Kaikki tapausta selvitelleet tutkijat jäivät ymmälle. Myöhemmin kävi ilmi, että samanlainen esine oli nähty kuusi viikkoa aikaisemmin Kuusamon Vuosselinjärvellä, jossa kolme kuusamolaismiestä oli ollut kalastamassa. He katsoivat kuitenkin viisaimmaksi pitää tapauksen omana tietonaan ja kertoivat siitä vasta pari vuotta myöhemmin - ilmeisesti saatuaan tiedon Pyyvaaran tapauksesta.

LäHTEET

Tapani Kuningas: UFOja Suomen taivaalla
Raimo Miekka: Ufot - aikamme mysteeri (elokuva)
Kyröläinen-Teerikorpi: Ufojen arvoitus

Sivun alkuun

Porin seitsemän ilmapalloa

12.4.1969

"Ammattilentäjät eivät koskaan ole nähneet ufoja." Tämä aikoinaan hyvin suosittu päivälehtiväittämä on onneksi jo lähes tyystin hävinnyt pois käytöstä. Seuraava kymmenien suomalaisten lentäjien havainto on saattanut olla omalta osaltaan vaikuttamassa asiaan.

Huhtikuun 12. päivänä vuonna 1969 oli Ilmavoimissa palveleva Jouko Kuronen lähdössä Porin lentokentältä suorittamaan lentäjätoverinsa kanssa Kuopioon aiottua suunnistuslentoa joskus puolen päivän paikkeilla. Sää oli kirkas ja aurinkoinen. Maan pinnalla kävi heikko tuuli, mutta tarkemmat säätiedot kertoivat, että jo kolmen kilometrin korkeudessa vallitsi voimakas, noin 185 tuntikilometrin pohjoistuuli.

Kuronen rullasi koneensa lennonjohdon antamien ohjeiden mukaisesti kiitoradalle noustakseen lentoon. Silloin hän tuli kiinnittäneeksi huomionsa radiosta kuuluvaan keskusteluun, jota kävivät tähtäysharjoituksia paraikaa suorittavien Fouga Magister -koneiden valvoja ja eräs juuri tähtäyssyöksyä aloittava ohjaaja, taistelulentäjä Tarmo Tukeva. " Hei 286, keskeytäpä syöksysi ja katso, mitä noin seitsemän ilmapalloa yläpuolellasi ovat", viestitti valvoja. Radiosta kuului Tukevan kuittaus: "Selvä, keskeytän - kaarran niitä kohti oikean kautta". "Ne seisovat paikallaan tässä kentän päällä - olisiko korkeus joku 1500-3000 metriä - ja niitä näyttää olevan seitsemän kappaletta". "Selvä, aloitan nousun."

Keskustelua kuunnellessaan Kuronen ohjasi oman, kentällä olevan koneensa pieneen käännökseen saadakseen "ilmapallot" näkyviin. Siinä samassa hän havaitsikin seitsemän keltaisen, pallon tai levyn muotoisen esineen ryhmän leijuvan ikään kuin tarkkailuasemissa kentän yläpuolella. Sitten hän huomasi Fougan lähestyvän esineitä ja kuuli radioliikenteen taas heräävän henkiin. Ensin lennonjohto ja heti perään tutka ilmoittivat saaneensa kohteisiin tarkkailukosketuksen.

Käskyn saatuaan Tukeva käänsi koneensa kohti Porin kaupunkia mennäkseen ottamaan selvää tilanteesta. Saadessaan pallot näkyviin hän totesi ne yleismuodoltaan pyöreiksi, mutta hahmoltaan hieman epätarkoiksi. Kiintopisteiden puuttuessa oli etäisyyttä niihin mahdotonta arvioida. Sitten tapahtui yllättävä käänne. äkkiä esineet asettuivat muodostelmaan ja läksivät liikkeelle kohti pohjoista nopeasti kiihtyvällä vauhdilla. Kovalla vastatuulella ei näyttänyt olevan minkäänlaista vaikutusta niiden hurjaan menoon. "Et sä saa niitä enää kiinni", ilmoitti valvoja Tukevalle, "ne häipyvät pohjoisen taivaalle". Ja aivan oikein: "ilmapallojen" vaihti oli kohonnut niin huimaavaksi että niitä 700 tuntikilometrin vauhdilla lähestyvä kone jäi kuin seisomaan. Esineiden käsittämättömän nopeaa menoa kuvaa parhaiten se, että samalla minuutilla ne havaittiin jo Vaasassa, vajaat 200 kilometriä pohoisempana.

Porin merkillisten ilmapallojen lentonäytöksessä oli erinomainen yhteensattuma se, että silminnäkijöiden havaintoja oli tukemassa kehittynein sen aikainen tekninen välineistö. Sen avulla voitiin varmistua siitä, että tavallisimmat virhetulkinnat, kuten lentokoneet, sääluotaimet ja optiset näköharhat, putosivat pois laskuista. Mutta "ilmapallot" jäivät selitystä vaille.

LäHTEET

Tapani Kuningas: UFOja Suomen taivaalla
Raimo Miekka: Ufot - aikamme mysteeri (elokuva)
Tapani Koivula: Ufojen kosminen viesti
Juhan af Grann: Vieraita taivaalta (elokuva)

Sivun alkuun

Imjärven humanoidi

7.1.1970

Jos avaatte jonkin suuressa maailmassa toimitetun ufokirjan, saattaa silmiinne osua kuva, jossa kaksi muhkeisiin turkiksiin sulloutunutta raavasta miestä polkee lumikengät jalassaan metrin korkuista nietosta jylhässä vuoristomaisemassa. Hieraisette hämmästyksestä silmiänne, kun luette kuvatekstistä, että nuo vaikuttavat hahmot ovat nimeltään Aarno Heinonen ja Esko Viljo. Olette törmännyt kansainvälisesti kuuluisimpaan suomalaiseen ufotapaukseen, joka on alkanut elää "maassa maan tavalla". Mutta mitä todella tapahtui?

Tammikuun 7. päivänä vuonna 1970 Heinolan maalaiskunnan Imjärvellä asuvat Heinonen ja Viljo olivat laittautuneet tavanomaiselle hiihtolenkilleen suunnilleen neljän maissa iltapäivällä. Sää oli kirkas, pakkasta oli noin 17 astetta. Puolisen tuntia hiihdettyäään miehet päättivät suoda itselleen pienen levähdystauon. Silloin alkoi odottamaton ja pitkäaikaisia seurauksia aiheuttanut tapahtumasarja.

Ensimmäiseksi havahtui Esko Viljo. Etelästä päin lähestyi pitkänomainen, tulen värinen esine, jolla näytti olevan aivan kuin jonkinlainen soihtu perässään. Mitään ääntä ei kuulunut. Sen jälkeen esine katosi hetkeksi, mutta äkkiä hiihtäjien yläpuolelle ilmestyi vaalealta pilveltä vaikuttava outo valopurkaus. Nyt kuului mehiläisparven ääntä muistuttava surina ja seuraavassa hetkessä heidän yläpuolellaan, kolmen neljän metrin korkeudella, näkyi vaaleanharmaa lautasmainen esine. Aarno Heinonen yritti lähteä pakoon, mutta ei pystynyt liikkumaan. Kummajainen oli halkaisijaltaan pari metriä ja sen pohjasta erottui kolme vaaleaa puolipalloa. Niiden keskeltä kohosi esineen sisään torvimainen osa, jonka molemmin puolin kajasti valoa. Esineen vakautettua asemansa sen suunnalla purkautui harmaanpunertavaa sumua. Ilmassa tuntui rikkiä muistuttava haju, joka pisteli hieman nenässä ja kurkussa. Sumun käydessä jatkuvasti sakeammaksi sen keskeltä ilmestyi näkyviin 15 -senttinen valopallo, joka laskeutui noin metrin korkeudelle lumen yläpuolelle. Seuraavassa hetkessä valopallo "levisi" lumelle ja siitä kehkeytyi kirkas metrin läpimittainen kiekko, jonka väri vähä vähältä tummeni vaaleasta tulenpunaiseen päin. Kiekon ympärillä kiersi sentin paksuinen tumma rengas.

Seuraavaksi pikkukiekko ryhtyi merkillisiin puuhiin. Parin kolmen sekunnin ajan siitä sinkoili kaaressa kaikkiin suuntiin kymmenisen senttiä pitkiä tulenpunaisia, vihreitä ja violetteja säteitä, jotka lennähtivät noin kolmen metrin päähän. Samaan aikaan Aarno Heinonen tunsi, kuinka häntä aivan kuin vedettiin lujasti lantion kohdalta taaksepäin. Sitten kiekon tumma rengas alkoi supistua reunalta nousten samalla ylöspäin ja pian se näytti pyörähtävän eräänlaiseen soikeahahmoiseen palloon, joka sitten vilahti ylös.

Heinonen vilkaisi Viljon suuntaan ja havaitsi hämmästyen sivummalla pienen vaaleanvihreään suojapukuun pukeutuneen olennon, joka piteli käsissään jotain mustaa laitetta. Myös suoraan valoilmiötä kohti seisova Viljo näki olennon. Olento näkyi parin sekunnin ajan ja hävisi sitten äkkiä selittämättömällä tavalla. Sumu levittäytyi edelleen miesten ympärillä, mutta sitten Heinonen näki että se aivan kuin repesi Viljon kohdalla kahtia ja haihtui pois. Kymmenisen sekuntia kestänyt mysteerionäytelmä päättyi siihen. Mitään jälkiä ei ollut havaittavissa siinä kohdassa, missä ilmiö oli majaillut.

Kaverukset seisoivat pitkän aikaa sanattomina. Sitten ehkä kolmen tai neljän minuutin kuluttua alkoi kehossa tuntua erilaisia oireita. Heinonen oli ollut tapahtuman aikana oikea kylki ilmiötä kohti kääntyneenä, ja nyt koko oikea puoli alkoi tuntua kylmältä. Hetken päästä tuli vuorostaan lämmin, joka yltyi kuumaksi. Sitten jalkaan ja käteen hiipi tunnottomuuden tunne ja niveliä alkoi aristaa. Selässä tuntui kipua, niin että se veti kumaraan. Lopuksi alkoi pahoinvointi.

Miehet kävivät raahautumaan kotiin päin. Vaikka matkaa oli vain puolisen kilometriä, sen taittaminen kesti runsaat kaksikymmentä minuuttia. Heinonen siunaili hetken kotiväelleen oloaan ja poikkesi sitten Viljoille. Viljo ei ollut aluksi huomannut itsessään mitään erikoista, mutta parin tunnin kuluttua tapauksesta hänen kasvonsa olivat jo turvoksissa ja iho niin kasvoissa kuin käsissä ja käsivarsissakin oli alkanut punoittaa. Silmiä häikäisi ja niissä tuntui painetta. Myös nivelet kipeytyivät ja päätä alkoi särkeä.

Koska miesten olo oli nyt todella surkea, he ajoivat taksilla Heinolan poliklinikalle. Lääkäri ei osannut määritellä heidän vaivaansa, vaan antoi heille lääkitykseksi unitabletteja. Miehet palasivat kotiinsa ja kävivät nukkumaan.

Seuraavana päivänä miesten kunto ei ollut lainkaan kohentunut. Heinosella oli aamulla suuria vaikeuksia päästä ylös sängystä ja kun se lopulta onnistui, jalat tuntuivat hervottomilta ja selkä oli jäykistynyt kumaraksi. Päänsärky ja oksentelu alkoivat uudelleen. Hän hakeutui taas lääkäriin, joka tällä kertaa määräsi hänelle rauhoittavia lääkkeitä. Niistä ei kuitenkaan tuntunut olevan muuta kuin haittaa, sillä seuraavina päivinä ja viikkoina Heinosen tasapainoaisti alkoi horjua, muisti meni huonoksi ja hän alkoi kärsiä painajaisunista. Vasta neljän kuukauden kuluttua olo alkoi sen verran parantua, että hän kykeni yrittämään työntekoa.

Myös Viljo kärsi aina kevään korville asti erilaisista jälkivaikutuksista, mutta hänen kuntonsa oli sen verran parempi, että hän ei menettänyt kokonaan työkykyään.

Aarno Heinosen elämässä talvisella kohtaamisella oli käänteentekevä merkitys. Hänellä alkoi ilmetä kykyjä eivätkä ufokontaktitkaan jääneet tuohon tammikuiseen tapaukseen, sillä seuraavien vuosien aikana hänellä oli kymmeniä ufohavaintoja. Niiden aikana hän kertoi tutustuneensa moniin avaruusolentoihin, joista ns. humanoidityttö on jäänyt kuuluisimmaksi.

LäHDE

Tapani Kuningas: UFOja Suomen taivaalla

Sivun alkuun

Imatran liikennehäirikkö

24(?).8.1970

Tunnistamattomien lentävien esineiden tiedetään lähellä maanpintaa liikkuessaan saaneen aikaan monenlaisia näkyviä ja tuntuvia fyysisiä vaikutuksia, jotka onneksi ovat jääneet enimmäkseen harmittomiksi. Näin ei kuitenkaan ole aina.

Elokuun loppupuolella vuonna 1970 - luultavimmin 24. päivänä - lähti Imatran ratapihan järjestelymestari Aatto Storgård puolilta päivin kotoaan matkatakseen työpaikalleen. Hän käynnisti autonsa klo 12:10 ja kaartoi ajoradalle. Paria minuuttia myöhemmin auto oli tulossa Karhumäentien risteykseen Linnalan kaupunginosassa.

Yllättäen StorgÅrd pani merkille, että kuutisenkymmentä metriä kauempana suoraan edessä päin nousi jalkakäytävän reunasta ilmaan jokin suurikokoinen tuntematon esine. Kohotessaan esine sai aikaan jonkinlaisen pyörteen tai voimakentän, joka näytti kohtelevan varsin kovakouraisesti maassa olevia irtaimia esineitä. Tilapäisten liikennejärjestelyiden vuoksi risteykseen oli asetettu puomeja ja liikennemerkki, jotka kaikki lensivät kumoon. Samoin kävi viemärikaivon kannelle.

StorgÅrd katsoi viisaimmaksi pysäyttää autonsa ja astua ulos, koska arveli auton kaatuvan, mikäli se joutuisi voimakenttään. Myös muut paikalle ajaneet autot pysähtyivät: StorgÅrdin auton taakse tuli kaksi autoa ja lentävän esineen toiselle puolelle kolme autoa - yhteensä siis kuusi autoa.

Esine nousi noin kahden metrin korkeudelle ja ryhtyi lentämään vaakatasossa hitaasti itään, kohti Vuoksen rantaa. Se oli muodoltaan soikea ja pintaväritykseltään himmeän harmaa. Kiekon läpimitta oli noin kuusi metriä ja korkeus noin pari metriä. Mitään yksityiskohtia ei kiekosta erottunut. Kummallista esineen aiheuttamassa epäjärjestyksessä oli, että vaikka sen aiheuttama voimakenttä kohteli niin kaltoin maassa olevia esineitä, se ei kuitenkaan nostanut ilmaan pölyä. Kun kiekko hetken kuluttua tuli Vuoksen yläpuolelle edelleenkin noin parin metrin korkeudessa lentäen, pysyi vesi sen alla tyynenä. Noin minuutin lennon jälkeen esine hävisi yhtäkkiä näkyvistä.

Esineen synnyttämää sekamelskaa arvioidessa syntyy vaikutelma, että sen aiheuttajana on ollut esinettä ympäröivä voimakas magneettikenttä. Tämä selittäisi liikennemerkin ja kaivonkannen liikkeet mutta se edellyttäisi silloin, että myös puomeissa oli rautaa tai muuta magneettikenttään reagoivaa metallia, koska myös ne menivät nurin. Tavalliseen pölyyn ja puhtaaseen veteen magneettikentällä ei ole mitään vaikutusta. Kaikkialla maailmassa on tehty runsaasti havaintoja, joiden monet yksityiskohdat selittyvät nimenomaan ufoa ympäröivän magneettikentän avulla. Se miksi esineet Imatralla eivät ampaisseet ilmassa lentävään esineeseen kiinni, saattaa johtua esimerkiksi siitä, ettei magneettikenttä ollut siihen riittävän voimakas tai että kenttä esineen liikkumisesta johtuen oli liian pyörteinen.

Hämmästyttävää Imatralla esiintyneessä pienessä magneettisessa myrskyssä - mutta ei millään muotoa poikkeuksellista koko ufoilmiön historiassa - on se, ettei tapaus johtanut minkäänlaiseen julkiseen ihmettelyyn tai tiedotusvälineissä käytyyn keskusteluun, vaikka tapaus oli sattunut keskellä taajamaa vilkkaaseen liikkumisaikaan. Silminnäkijätkin kiiruhtivat pois tapahtumapaikalta kukin omiin tehtäviinsä - julkisuuteen tapahtuma tuli vasta puolitoista vuotta myöhemmin. Kyseisen kaltaisissa tapauksissa on usein vaikuttamassa kaksi samaan suuntaan ohjaavaa sielullista tekijää: silminnäkijät pelkäävät naurunalaiseksi joutumista ja - etenkin joukkohavaintojen ollessa kysymyksessä - he olettavat, että joku uskaliaampi pitää huolen asian julkistamisesta. On arvioitu, että näistä syistä ehkä vain noin joka sadas ufohavainto tulee julki.

LäHDE

Tapani Kuningas: Ufojen jäljillä

Sivun alkuun

Kuusamon tiskivesi

3.1.1971

Sunnuntaiaamuna 3. tammikuuta useat silminnäkijät havaitsivat Kuusamon Saapungin kylässä kirkkaan valopallon, joka eteni hitaasti Saapunkijärven Pitkäperän yläpuolella järven pituussuunnassa kohti länttä. Ensimmäinen havainto tehtiin järven itäpäässä noin kello 6:00, viimeinen neljännestuntia myöhemmin kolmisen kilometriä lännempänä. Pallo liikkui suunnilleen kävelyvauhtia 8-10 metrin korkeudella jään pinnasta, jolloin sitä voitiin tarkastella vastakkaisen rantatörmän puustoa vasten. Huolimatta vallitsevasta lounaismyrskystä pallo eteni tasaisella vauhdilla vinosti vastatuuleen. Lämpötila oli parikymmentä astetta pakkasen puolella.

Valoilmiö havaittiin samanaikaisesti useilta vastakkaisilta suunnilta ja sen suurta kirkkautta kuvaa, että edetessään pallo sakeasta lumimyrskystä huolimatta valaisi ympäristöään noin kolmen kilometrin säteellä. Ilmiön kulkiessa rannalla olevien talojen ohi niissä olevat valot sammuivat hetkeksi. Pallon kokoa eivät ensimmäiset silminnäkijät kyenneet juuri sen valtavan kirkkauden vuoksi määrittelemään, mutta loppuvaiheessa - pallon pysähdyttyä paikoilleen - saatiin läpimitta-arvioiksi kymmenen metriä. Missään vaiheessa ei ilmennyt äänihavaintoja, jotka olisi voitu yhdistää ilmiöön. Kuusamon alueen sähkönjakelua hoitavasta yhtiöstä kerrottiin myöhemmin, ettei kyseisenä aikana ilmennyt sähkökatkoksia eikä muitakaan jakeluhäiriöitä vallinneesta myrskystä huolimatta.

Saavuttuaan järven pohjukkaan valo hivuttautui rantatörmälle ja pysähtyi noin kello 6:15 Mauno ja Martta Talalan puutarhan taakse, vajaan parinkymmenen metrin päähän heidän talostaan. Isäntäpari oli juuri noussut jalkeille ja joi kahdestaan kahvia tuvan ikkunan ääressä, kun molemmat samanaikaisesti havaitsivat talon ulkopuolelle ilmestyneen häikäisevän valon. Valo oli niin kirkas, ettei sitä voinut katsoa suoraan, vaan hetkittäin vinosti sivuun vilkuilleen.

Vielä puolipukeissaan oleva Mauno Talala lähti nyt kiireesti vetämään lisää vaatetta ylleen mennäkseen tutkimaan valoa lähemmin. Hän ei kuitenkaan ennättänyt toteuttaa aiettaan, sillä suunnilleen minuutin kuluttua ilmestymisestään valo äkkiä hävisi. Samalla sähköt katkesivat palatakseen vasta noin minuutin kuluttua. Silminnäkijät Talalan talon ulkopuolella näkivät valopallon himmenevän pieneksi valopisteeksi ja kohoavan taivaalle. Martta Talala kiiruhti ulos portaille katsomaan, mutta pimeydessä ei enää näkynyt mitään.

Päivän valjettua talon Timo -poika löysi maasta pallon havaitsemispaikalta oudon jäljen ja tuli kertomaan siitä vanhemmilleen. Jälki oli noin kuusi metriä pitkä ja yli kolme metriä leveä. Sen keskeltä erottui päärynän muotoinen, jääkuoren peittämä alue, jonka kooksi saatiin noin 2 x 3,5 metriä. Alue oli värisävyltään vihreä keskiosan ollessa tummempi ja värin vaaletessa reunoille päin. Noin 40 sentin paksuinen lumikerros oli alueen kohdalta huvennut suunnilleen puoleen korkeuteensa, ei siis maahan asti. Jäljen keskellä oli pystyyn sojottavien, sormen mittaisten jääpuikkojen muodostama puolentoista neliömetrin suuruinen alue.

Tieto harvinaislaatuisesta tapauksesta tuli julki paria päivää myöhemmin 5. tammikuuta ilmestyneessä Koillissanomissa. Seuraavana päivänä tieto oli jo levinnyt valtakunnallisiin lehtiin. Ensimmäinen virallinen arvio saatiin, kun tohtori Birger Wiik Geologian tutkimuskeskuksesta arveli, että tapauksen näkijät olivat yhdistäneet kaksi asiaa: meteoriitin putoamisen ja luonnollisella tavalla jäätyneen veden. Paria viikkoa myöhemmin hänellä oli jo käytössään havaintopaikalta otettu näyte ja nyt "meteoriitti" oli muuttunut salamaksi ja "luonnollisella tavalla jäätynyt vesi" pihalle heitetyksi tiskivedeksi.

Valoilmiön kyseinen geofyysikko myönsi lopulta selittämättömäksi, mutta tiskivesiteoriastaan hän ei luopunut, vaikka sai käyttöönsä muualla tehtyjen analyysien tulokset. Hän ei myöskään koskaan julkaissut omien tutkimustensa tuloksia ja ufotutkijat päätyivät olettamaan, ettei hän ollut tutkinutkaan näytettä eikä edes tutustunut päivälehdissä olleisiin, asiaa käsitelleisiin artikkeleihin. "Oletan hänen esittäneen vain sen, miltä hänestä tuntui tai miltä hänestä näytti sen lisäksi, mitä hänen mahdollisesti oli käsketty sanoa", tutkimuksia Oulussa johtanut insinööri Ahti Karivieri totesi oululaisen Kaleva -lehden mukaan.

Oulu Oy:n Nuottasaaren tehtaiden laboratioriossa näytteistä saatiin kokonaan muuhun kuin tiskiveteen viittaavia tuloksia. Jäämuodostuman todettiin sisältävän muun muassa titaania ja hajoamistilassa olevaa kasvisolukkoa. Titaanin ei voitu todeta tulleen allaolevasta maaperästä eikä ympäristöstä. Se oli niin tasaisesti jakautunut, että sen oli täytynyt tulla jonkin yhdisteen aineosana. Kasvisolukosta puolestaan todettiin, ettei se ollut samaa, mitä maassa oli sillä kohdalla. Tiskivesi ei tullut kysymykseen myöskään siksi, että vihertävää väriä tuottanutta "tiskivettä" oli vain jäljen pintakerroksissa - paikalle heitetty oikea tiskivesi olisi sen sijaan värjännyt myös alla olevat kerrokset. Tiskivesiteoriaa vastaan puhuu vielä sekin, että asumisjätteisiin viittaavia kolibakteereita ei näytteestä tavattu lainkaan.

Tiskivesiteoriassa pitäytyminen osoittaa myös, miten vähän työpöydän takana tai nojatuolissa johtopäätöksiä tekevällä kaupunkilaisella on enää käsitystä maaseudun elämänmenosta. Suurikaan talo ei pysty tuottamaan niin paljon astianpesuvettä, että sillä pystyisi peittämään 7-18 neliömetrin suuruisen alueen. Eikä tiskiveden lumoama tiedemies ilmeisesti tule ajatelleeksi sitäkään, miten loukkaavaa hänen väitteensä on: maatalon emäntä ei muka tiedä, minne tiskivetensä kiikuttaa!

LäHDE

Tapani Kuningas: Ufojen jäljillä

Sivun alkuun

Oulun tyrmäävä valo

12.11.1976

Seitsemän kouluikäistä poikaa oli perjantaina marraskuun 12. päivänä vuonna 1976 kokoontunut viettämään iltaa metsikön keskellä Oulun Ruskon kaupunginosassa sijaitsevaan lautamajaan. Kahdeksan paikkeilla poikien ohjelmaan tuli mielenkiintoinen muutos, kun he havaitsivat luoteisella taivaalla puiden takana jotain outoa valonkajastusta. Väriltään valo näytti kirkkaan keltaiselta, ehkä hieman sinertävältä. Sähköasentajan koulutuksen saanut 19-vuotias Eero Lammi arveli, ettei kyseessä voinut olla ainakaan hitsausliekki.

Pojat olivat ehtineet ihmetellä valoa ehkä kymmenen tai viisitoista minuuttia, kun he havaitsivat siitä oikealle, koillisen suuntaan, kaksi tähtiä selvästi kirkkaampaa valonvälähdystä. Valot näkyivät parin sekunnin ajan ja liikkuivat nopeasti puiden takana. Tuskin ne olivat hävinneet näkyvistä kun pojat huomasivat vastakkaisessa suunnassa, vain 30-40 metrin päässä, kaksi kirkkaan keltaista valopalloa noin puolentoista metrin korkeudella maan pinnasta. Etäisyys oli helppo arvioida varsin tarkasti, koska valojen taakse jäi puustoa. Välissä olevasta pajuryteiköstä huolimatta pojat saattoivat havaita, miten valopallojen kirkkaus vaihteli kaiken aikaa. Pienimmillään, halkaisijan ollessa metrin luokkaa, valot olivat kirkkaimmillaan, kun taas valojen laajetessa puoleentoista metriin ne himmenivät.

Eero Lammi ja häntä nelisen vuotta nuorempi Seppo Moilanen päättivät ottaa härkää sarvista ja läksivät kävelemään valoja kohti. Suunnilleen kymmenen metrin päähän ehdittyään heidän uskaliaisuutensa alkoi kuitenkin hiipua ja he kääntyivät takaisin. Ilmeisesti päätöksen olisi pitänyt tapahtua aikaisemmin, sillä tuskin Eero oli ehtinyt kääntyä, kun hän pani merkille kirkkaan välähdyksen ylhäällä edessään. Samassa hän tunsi kovaa kipua rinnassaan, silmissä näkyi punaista ja sitten kaikki musteni. Hänen suustaan purkautui tuskankarjaisu ja hän lyyhistyi sammalikkoon jääden makaamaan selälleen käden jäykästi koukussa rinnan päällä.

Vieressä kulkenut Seppo näki, miten kirkas valojuova singahti ylhäältä jyrkässä kulmassa Eeron rintaan ja jatkoi siitä sitten himmentyneenä maahan metrin päähän Eeron jaloista. Muut pojat ryntäsivät paikalle. Ensisäikähdyksissään pojat ehtivät jo arvella, että Eero olisi kuollut ja ryhtyivät kiireesti kantamaan häntä majalle. Eero oli vielä kauttaaltaan jäykkä, mutta majalla hän alkoi jo osoittaa tointumisen merkkejä. Hän yritti jopa nousta jaloilleen, mutta ne eivät kuitenkaan vielä kantaneet.

Pojat asettivat toverinsa sohvalel lepäämään. Eeron pulssi mitattiin ja sen havaittiin laskeneen neljäänkymmeneen. Kaikkien huojennukseksi potilas alkoi pian voihkia, selvästikin vielä pökertyneenä: "koskee, koskee... valo, valo..." Joitakin minuutteja myöhemmin hän palasi jo tajuihinsa. Rinnassa tuntui vielä kipeältä, mutta muuten olo oli hyvä. Pojat päättivät nyt siirtyä parin sadan metrin päässä olevalle Sepon kotitalolle. Ulos mennessään he havaitsivat, että valopallot olivat kadonneet.

Kotona Eeron tilaa ryhtyttiin tutkimaan tarkemmin. Rinta punoitti keskeltä kylkiluiden alaosasta ja siinä näkyi kymmeniä pieniä pisteitä. Suurennuslasilla katsottuna näytti aivan siltä, kuin rintaa olisi tökitty nuppineuloilla. Myös selän puolelta löytyi laakea punoittava alue. Seuraavana aamuna Eero oli jo kuitenkin lähes entisellään ja tunsi rinnassaan enää lievää aristusta. Päivän aikana punoitus hävisi tyystin.

Pojat palasivat illalla tapahtumapaikalle ja uskoivat löytävänsä sammalikosta kolme tasasivuisen kolmion hahmoon järjestäytynyttä terävää painaumaa. Kun paikalliset ufotutkijat saivat pari päivää myöhemmin tiedon tapauksesta, ei jälkiä kuitenkaan löytynyt. Asiaan saattoi vaikuttaa, että maahan oli satanut tapahtuman jälkeen hieman lunta, mutta tutkijat pitivät myös mahdollisena että jälkiä koskevan havainnon syntymiseen oli myös mielikuvituksella osuutta: maaperä paikalla on varsin kuohkeaa ja epätasaista ja siinä on helppo nähdä kaikenlaisia kuvioita.

Poikien kokemusten todenperäisyydelle saatiin lisävahvistusta kun kävi ilmi, että oudon loimotuksen olivat havainneet monet muutkin, ainakin kaksi naapurin tyttöä ja puolen kilometrin päässä asuva pariskunta. Tapauksen tultua julki saivat oululaiset tutkijat myös kaksi muuta ilmoitusta, toisen eräältä Oulun yliopiston apulaisprofessorilta. Valopalloa ei kuitenkaan ollut kukaan muu havainnut.

LäHTEET

Neljännesvuosiraportti 4-76, Suomen ufotutkijat ry
Ultra 11-12/76, sivu 2
Tapani Koivula: Outo säde tyrmäsi nuorukaisen, Ultra 1/77, sivut 4-5

Sivun alkuun

Pahkakosken ufolaivue

19.3.1979

Jos ufoesiintymiä arvioidaan havaitsemisajan pituuden, kohteiden lukumäärän ja havaintojen voimakkuuden perusteella, on Yli-Iissä Pahkakosken voimalaitoksella 19. maaliskuuta vuonna 1979 havaittua ilmiötä pidettävä yhtenä Suomen merkittävimmistä ufohavainnoista.

Kaivinkonekuljettaja Teuvo Kovalainen oli tullut edellisenä päivänä iltakymmeneksi työvuoroonsa työmaalleen, noin 300-400 metriä voimalasta lounaaseen. Käynnissä oli pohjaveden kaivopumppaus ja Kovalaisen tehtäviin kuuluivat tunnin välein tapahtuvat mittaukset. Sää oli erittäin selkeä, pakkasta oli reilusti eikä minkäänlaista sumua tai huurua esiintynyt.

Puoliltaöin Kovalainen päätti pitää kahvitauon ja suunnisti siinä tarkoituksessa Iijoen pohjoisrannalla sijaitsevalle työmaakopilleen. Ylittäessään patosiltaa hän havaitsi itätaivaalla Kuuta isomman punertavan valon, joka oli laskeutumassa kauempana näkyvän metsikön taakse. Kovalainen arveli, että venäläiset laskivat alas jotain avaruusalustaan. Juotuaan kahvit hän palasi työmaalle.

Puoli kahdelta Kovalainen oli palaamassa mittauskierrokseltaan satakunta metriä joesta alkavalta rämeeltä ja oli juuri ylittämässä Iijokeen laskevaa metsäojaa, kun hän näki noin 400 metrin päässä voimakkaan punertavan valon, joka eteni reipasta kävelyvauhtia lännen suuntaan. Hän ihmetteli hieman valoa eikä löytänyt sille mitään kunnollista selitystä.

Pian sen jälkeen, neljännestä vaille kaksi, oli vuorossa siirtyminen ruokailutauolle. Ehtiessään voimalan sillan päähän Kovalainen huomasi noin 4000 metrin päässä voimalan alapuolella voimakkaan punertavan valon. "Täällä on outoja valoja!" hän huusi ovipuhelimeen käyttöpäivystäjälle, jolloin tämä tuli ulos katsomaan.

Miehet ryhtyivät yksissä tuumin tarkkailemaan outoa lähentelijää. Valaiseva esine lymyili vajaan kymmenen metrin korkeudella maanpinnasta ja siitä erottuvien valojen perusteella miehet päättelivät, että kysymyksessä oli jonkinlainen alus. Toisella puolella esinettä valo oli punertavaa ja vastakkaisella puolella sinertävää. Edetessään hiljalleen kohti länttä alus näytti tekevän edestakaista kiertoliikettä pystyakselinsa ympäri, jolloin punertava ja sinertävä valo olivat vuorotellen selvemmin näkyvissä. Esineestä siroava valo ei tuntunut olevan peräisin mistään erityisestä lähteestä, vaan kyseessä oli pikemmin jonkinlainen hohde, joka ulottui pari-kolme metriä aluksen ulkopuolelle.

Miehet ällistelivät esinettä puolisen tuntia. He panivat muun muassa merkille, että sen rungossa oli ylempänä havaittavissa toinen, himmeämpänä näkyvä punertavan ja sinertävän valon pari. Sitten miehillä oli vuorossa työpisteen vaihto ja he käväisivät kuuden kilometrin päässä sijaitsevalla Kierikin voimalaitoksella. Sen aikana he eivät havainneet mitään erikoista.

Tullessaan hieman ennen kolmea takaisin Pahkakoskelle ja sen patosillalle miehet kokivat melkoisen yllätyksen. Ensiksi heidän huomionsa kiinnittyi siihen, että aiemman yhden esineen asemasta metsän yläpuolella näkyi nyt kaksi esinettä noin 600 metrin päässä sillalta lounaaseen. Mutta seuraavassa hetkessä he havaitsivat näistä kahdesta vasemmalle lukuisia muitakin valoja. He yrittivät laskea niiden lukumäärää, mutta se ei ollut helppoa sillä valot liikehtivät jatkuvasti lähellä maanpintaa. He päätyivät lukuun 14 tai 15.

Käyttöpäivystäjän oli tässä vaiheessa palattava takaisin lukemaan mittareita ja miehet ajoivat nyt autolla voimalaan. Pian Kovalainen palasi yksikseen patosillalle ja ryhtyi tekemään entistä tarkempia huomioita esineistä, jotka leijailivat edelleen lähes entisillä paikoillaan. Hän pani merkille, että kahdella lähimpänä olevalla esineellä oli näkyvissä jonkinlaiset suuntavalot. Toisen esineen valot osoittivat Ouluun päin, toisen patosillalle.

äkkiä jälkimmäinen esine teki sekunnin verran kestäneen hämmästyttävän nopean liikkeeen siirtyen pari-kolmesataa metriä vasemmalle metsikön suojaan. Ouluun päin valaiseva esine vuorostaan laskeutui alemmaksi aivan lähelle lumen peittämää maata. Pimeässä yössä se oli nyt ensimmäistä kertaa selvemmin hahmotettavissa, sillä sen valot heijastuivat takaisin lumisista puista ja valaisivat esinettä itseään. Kovalainen totesi sen kiekon muotoiseksi ja arvioi sen läpimitaksi kolmisenkymmentä metriä. Esine jakautui kahteen selvästi erottuvaan osaan. Yläosassa näkyi kaksi vastakkaisilla sivuilla olevaa aukkoa, joiden läpimitta oli pari-kolme metriä. Alaosan pohja oli keskeltä tasainen ja tämän laakean osan läpimitaksi Kovalainen arvioi kymmenisen metriä.

Seuraavan puolen tunnin ajan Kovalainen seurasi hellittämättä edessään suolla avautuvaa mahtavaa näkyä. Hänen mieleensä juolahti tietenkin mennä katsomaan esineitä lähempää, mutta varovaisuus vei voiton. Koko pitkän yöllisen tarkkailun aikana esineissä ei näkynyt mitään tulenlieskoja, savua tai kaasupurkauksia eikä kuulunut ääniä. Jossakin vaiheessa lumen valaiseman esineen alaosasta suunnattiin maahan kirkas valokiila ja esine teki edestakaista vaappuvaa liikettä pystysuunnassa.

Vähitellen kaikki esineet siirtyivät länteen päin. Kovalainen seurasi niiden hiljaista kulkuetta aamun tuloon asti. Viimeinen niistä oli näkyvissä vielä neljännestä vaille kuusi, jolloin oli jo kirkasta. Se oli edennyt varsin kauas, mutta siinteli vielä silmään "suurena kuin omakotitalo".

Yön tapahtumien perusteella voi esittää monenlaisia kysymyksiä. Miksi omituinen seurue viipyi niin pitkään voimalan läheisyydessä, yli neljän tunnin ajan? Oliko lähimpänä voimalaa käväisseellä esineellä jonkinlaisia vaikeuksia? Hakiko se varavoimaa voimalasta? Kun voimaloiden ja voimalinjojen läheisyydessä eri puolilla maailmaa tehdyt ufohavainnot ovat suhteellisesti ajatellen varsin yleisiä, nousee mieleen hieman hupaisa ajatus, että kenties taivaankulkijat käsittivät meidän planeettamme voimalat jonkinlaisiksi huoltoasemiksi!

LäHDE

Ultra 1-8/80

Sivun alkuun

Yhteys taskulampulla

16.9.1979

Eräällä keskisuomalaisella järvellä sattui syksyllä 1979 arvoituksellinen tapahtumasarja, josta ei sen näennäisestä vaarattomuudesta huolimatta puuttunut karmiviakaan piirteitä. Ainakin se sai yhden perheen pötkimään pakoon kuin henkensä kaupalla. Tapausta on vaikea ymmärtää muulla tavoin, kuin että asialla oli jokin korkeata teknologian tasoa edustava tai yli-inhimillisellä toimintakyvyllä varustettu tekijä.

Kaikki alkoi varsin viattomasti 16. päivänä syyskuuta. Heimo Kataja (salanimi) oli saapunut perheineen viettämään viikonloppua järven itäisellä rannalla yksinäisenä nököttävälle mökilleen. Sää oli pilvinen, järveltä kävi heikko tuuli.

Kello yhdeksän paikkilla iltapimeässä Kataja havaitsi kirkkaan valopisteen kahden saaren välisessä salmessa kilometrin verran etelään omalta rannaltaan. Hän ajatteli, että järvellä oli salatuulastajia, ja suuntasi huvikseen taskulamppunsa kohti valoa sytytellen ja sammutellen sitä useita kertoja. Silloin valopiste himmeni ja sammui kokonaan. Kataja arveli vieressä seisovalle Raimo -pojalleen (salanimi) että merkki oli huomattu, minkä jälkeen he menivät sisälle ja unohtivat asian.

Vajaan minuutin kuluttua Kataja palasi ulkosalle ja huomasi, että nyt valo näkyi lounaan suunnassa ja loisti selvästi lähempänä. Hän vilautti taas muutaman kerran valoa. Tällä kertaa järvellä oleva valo reagoi: se ei tyytynyt pelkästään vilkuttamaan vastaan, vaan suuntasi samalla häntä kohti kirkkaan valokiilan. Kiila sammui pian, mutta kiinteä valo paloi edelleen, kunnes se läksi äkkiä äänettömästi liukumaan rannan suuntaisesti kohti lähellä olevaa saarta.

Nyt tapahtumissa alkoi uusi vaihe. Kyseisen saaren takana syttyi nimittäin toinen valo ja siitäkin sinkosi taivaalle samanlainen valokiila kuin toisaalla hetkeä aikaisemmin. Valokiila pyöri pitkin taivasta kuin jotakin etsien ja Kataja totesi kummeksuen, ettei ollut nähnyt niin voimakasta valonheittäjää sitten sotien.

Kun liikkeelle lähtenyt valo oli päässyt toisen valon kohdalle, myöhemmin ilmaantunut valo sammui. Liikkuva valo jatkoi kulkuaan, kääntyi sitten järven selälle, lisäsi vauhtiaan ja himmeni valoisana sumupatsaana kohti horisonttia. Raimo Kataja oli jälleen liittynyt isänsä seuraan ällistelemään valojen merkillistä liikehdintää. "Annetaanhan pojille vielä jäähyväiset" isä totesi ja vilkutti lampullaan. Silloin jo kaukana horisontissa olevan valosumun keskelle syttyi kirkas valo, joka vilkutti vastaan. Koko valomuodostelma kääntyi takaisin ja alkoi taas yllättävän nopeasti lähestyä tarkkailijoita.

Siinä vaiheessa Heimo Kataja oli jo kypsä ajattelemaan että asiassa oli jotain poikkeuksellista, ja kehotti poikaansa hakemaan sisätä kameran. Kun se oli saatu asennetuksi jalustalleen, Raimo otti valosta kuvan aikavalotuksella. Sitten valo pysähtyi, vilkutti muutaman kerran ja sammui. Samalla hetkellä syttyi toinen, hetkeä aiemmin ohitettu valo, jonka Katajat olivat jo ehtineet unohtaa. Tämä valo nytkähti nyt liikkeelle ja porhalsi äänettömästi suurella nopeudella kohti järven selkää. Pian se häipyi horisonttiin ja järvi oli jälleen säkkipimeä.

Katajat tarkkailivat järveä vielä pitkään, mutta mitään ei enää ilmaantunut. He kääntelivät ja vääntelivät näkemäänsä puoleen ja toiseen, mutta eivät löytäneet sille mitään käypää selitystä. Ainoa kysymykseen tuleva vaihtoehto olisi ollut tuntemattomien moottoriveneiden öinen leikki, mutta päiväkokemustensa perusteella he tiesivät, että niiden moottorien papatus olisi kuulunut paljon kauempaakin, kuin missä valot liikkuivat.

Viikkoa myöhemmin perhe oli jälleen mökillään. He tarkkailivat järveä koko illan, mutta mitään outoa ei näyttänyt sillä kertaa olevan tekeillä. Juuri ennen nukkumaanmenoa Heimo Kataja teki viimeisen kierroksen rannassa ja silloin putkahti horisontista järven takaa äkkiä näkyviin kapea valokiila, joka ulottui lähes keskitaivaalle asti. Kataja kutsui poikansa ulos ja he tarkkailivat yhdessä tähtikirkkaalla taivaalla näkyvää valojuovaa. Se himmeni vähitellen ja sitten sen ylläpäähän ilmestyi kirkas valopiste, jonka valovoimakkuus alkoi kasvaa. Valo alkoi nyt liikkua kohti koillista ja haalistui vähitellen näkymättömiin. Siihen päättyi sen illan valonäytös.

Kolme viikkoa myöhemmin, lokakuun 14. päivänä, Katajat olivat taas mökillään. Illalla neljännestä yli kahdeksan Kataja huomasi samanlaisen valopisteen kuin ensimmäisellä kerralla kuukautta aikaisemmin. Hän vilkutti lampulla ja valo vastasi syöksähtämällä liikkelle kohti järven selkää. Mennessään se vilkutti vastaan, muuttui sumupatsaaksi, loittoni ja sammui. Muutaman sekunnin kuluttua terävä valokiila lakaisi taivasta ja sitten oli pimeää.

Myöhemmin illalla Katajat havaitsivat useaankin otteeseen valokiilan kaukana järven takana, mutta lähivesillä näytti olevan rauhallista. He pitivät vahtia vuorotahtiin aina yhdentoista korville, mutta päättivät viimein luopua tähystelystä ja mennä levolle. Pois lähtiessään Kataja sai vielä viimeisen päähänpiston: hän suuntasi lamppunsa kohti järveä ja vilkutti. Se hänen olisi pitänyt ilmeisesti jättää tekemättä, sillä nyt alkoi ennennäkemätön valosirkus.

äkkiä järvellä syttyi kirkas valopallo, heti sen jälkeen toinen, kolmas ja neljäs, noin puolen kilometrin päässä toisistaan. Kuin uhkaava vihollisarmeija valot alkoivat liukua nopeana rintamana kohti mökkiä. Kataja lähetti muun perheen sisälle ja jäi yksin ottamaan vastaan, mitä tuleman piti. Kun valot olivat edenneet noin 800 metrin päähän rannasta, ne muuttivat äkkiä suuntaansa ja alkoivat kuin emostaan eksynyt linnunpoikasten lauma ryntäillä ristiin rastiin järvellä.

Näkymä oli uskomattomuudessaan järkyttävä. Täysin äänettömät valot risteilivät kuin mielettöminä järvellä, välillä hitaammin, välillä nopeammin, tekivät jyrkkiä äkkikäännöksiä, häipyivät horisonttiin, syttyivät siellä, sammuivat täällä. Oli mahdotonta saada minkäänlaista kokonaiskuvaa tilanteesta ja tarkkailijoiden oli vaikea uskoa silmiään. Lopulta näytelmä meni yli heidän kestokykynsä. He keräsivät tavaransa, kävelivät autolleen ja painuivat yön selkään. Muistoksi heille jäi seitsemän diakuvaa, joissa näkyy valopisteitä ja -juovia.

Mitä kummaa tuolla yksinäisellä erämaajärvellä oikein tapahtui? Järvellä havaitut oudot valot ovat tilastojen mukaan suhteellisen yleisiä. Jos valot lähestyvät ihmistä ja jäävät hänen seurakseen, saattaa hänelle helposti tulla mieleen, että hän on joutunut jonkunlaisen ilveilyn tai jopa vainon kohteeksi. Tuntuu kuitenkin varsin yksinkertaistetulta ajatella, että asialla tällöin olisi jokin "pienten vihreiden miesten" kopla, joka aikaansa kuluttaakseen huvittelisi kehittymätöntä kulttuuria edustavien "maalaisten" kustannuksella. Paljon uskottavammalta - ja toivon mukaan myös lohdullisemmalta - tuntuisi ajatus, jonka mukaan kysymyksessä ovat pitkälle kehitetyt miehittämättömät tutkimusluotaimet. Niiden tehtävänkuvan näkökulmasta ihminen saattaa olla jopa häiriötekijä!

LäHDE

Tapani Kuningas: Muukalaisia ja humanoideja

SIvun alkuun

Sysmän syntymäpäivävieras

1.5.1993

Parikymmentä vanhempaa ja nuorempaa naista ja miestä oli kokoontunut toukokuun 1. päivänä vuonna 1993 erääseen Sysmän Järvenpääntien varrella sijaitsevaan taloon viettämään 30 vuoden ikään ehtineen Mika Tossavaisen (salanimi) syntymäpäiviä. Koska sää oli kirkas, sateeton ja tyyni ja lämpötila parinkymmenen lämpöasteen tuntumassa, oli vierastarjoilu järjestetty ulkosalle. Juhlaväki jutteli, lauloi ja piti hauskaa, niin kuin kunnon pidoissa tuleekin.

Kellon lähetessä kahdeksaa muuan vieraista käveli pihakeinulta virvokkeita sisältävän tarjoilupöydän luo ja tuli sattumalta kiinnittäneeksi huomionsa taivaalla läheisen kuusen yläpuolella näkyvään kirkkaaseen välähdykseen. "Hei! Katsokaas, mikä tuolla puiden välissä menee?" hän huudahti löytämättä äkkiseltään mitään järkevää selitystä näkemälleen. Sana ylimääräisestä ohjelmanumerosta levisi pian, ja ennen pitkää koko juhlaväki oli kerääntynyt kummastelemaan ja arvailemaan taivaalla näkyvää ihmettä.

Kun muut havaitsijat ehtivät saada esineen näkökenttäänsä, oli se jo liikkunut aimo matkan lähemmäksi ja välkehti nyt selvärajaisena auringonvalossa kaakon suunnalla vieressä levittäytyvän pellon yläpuolella, suunnilleen 40 tai 50 asteen kulmakorkeudessa. Esine oli selvästi lautasen muotoinen, siinä ei näkynyt siipiä tai potkureita eikä muitakaan tavanomaisille koneille tyypillisiä ulokkeita.

Kun vieraat myöhemmin tilittivät kokemustaan ufotutkijalle, tuotti lautasen värityksen arviointi heille hämmästyttävän paljon päänvaivaa. Joku määritteli värin mustaksi, joku toinen ruskehtavaksi, tummanharmaaksi, tummaksi, metallinväriseksi tai jopa kellertävän kromin kaltaiseksi. Joku oli havaitsevinaan aluksen sivulla kirkkaan valon ja joku tarkkanäköisempi taas erotti siinä laattoja tai ikkunoita. Eräät havaitsijat näkivät auringonvalon heijastelevan kohteen pinnasta arvellen sen johtuvan aluksen pyörimisestä. On mahdollista, että pintahavaintojen voimakkaaseen hajontaan oli vaikuttamassa auringonvalon ja esineen tumman pinnan välinen jyrkkä kontrasti. Myös lentävää lautasta ympäröivä sähkömagneettinen linssi - johon aikaisemmissa yhteyksissä on jo viitattu - saattoi vääristää arvaamattomalla tavalla aluksen pinnasta syntyviä vaikutelmia.

Kiekon koosta, etäisyydestä, korkeudesta ja etenemisen vauhdista saadut arviot vaihtelivat myös melkoisesti. Yleisin arvio esineen läpimitaksi oli seitsemän metriä pienimmän arvion ollessa neljä ja suurimman kymmenen metriä. Etäisyydeksi saatiin pienimmillään 150 metriä ja suurimmillaan 500 metriä. Lentokorkeus vaihteli välillä 30 ja 200 metriä, mutta näin suureen erimielisyyteen saattoi vaikuttaa sekin, että esineen korkeus todennäköisesti muuttui ohilennon kestäessä. Aluksen vauhdista esitettiin vertailevia arvioita, joiden mukaan alus eteni lentokoneen, hitaan lentokoneen tai auton nopeudella. Joku arvioi nopeuden hieman täsmällisemmin välille 70-100 tuntikilometriä.

Kun lautanen oli ohittanut vieraiden tarkkailupisteen, se kallisteli asentoaan puolelta toiselle hieman vaappuvin liikkein ja hävisi sitten horisonttiin luoteen suunnassa. Onnekkaimmat vieraat ehtivät ihmetellä odottamatonta kuokkavierasta parin minuutin ajan, hitaimmille suotiin ihmettä vain kymmeneksi sekunniksi. Myöhemmin paikan päällä tehtyjen tutkimusten perusteella havaintoajan todennäköisimmäksi kestoksi saatiin suunnilleen yksi minuutti.

Kaikki havaitsijat olivat yksimielisiä siitä, että esine oli liikkunut täysin äänettömästi. Ehkäpä paikalle kerääntyneen väen paljous oli syynä siihen, ettei kukaan tuntenut minkäänlaista pelkoa tapahtuman aikana. Perheen koirakaan ei reagoinut millään erikoisella tavalla eikä mitään erikoisia fysikaalisia ilmiöitä todettu. Vaikka tapausta pohdittiin joukolla puoleen ja toiseen, ei sille löydetty mitään luonnollista syytä.

Vuosien ja vuosikymmenien varrella ihmisten suhtautuminen omiin ufokokemuksiinsa on muuttunut vähin erin avoimemmaksi eikä julkisuusarkuutta esiinny läheskään niin paljon kuin joskus aikaisemminkin. Sysmän syntymäpäivävieraat eivät ilmeisesti kuitenkaan luottaneet edes suuren määrän tuomaan joukkovoimaan, koskapa päättivät yhteisen neuvonpidon jälkeen olla antamatta henkilötietojaan julkisuuteen.

LÄHDE

Lasse Ahonen-Tapio äyräväinen: Uforaportti 1. Suomen ufotutkijat ry. Jyväskylä 1994

Tapauskuvauksissa käytetty pohjana teosta:

Tapani Kuningas, Teuvo E. Laitinen & Markku Löfman

100 ufoa Suomessa, Kirjayhtymä, Helsinki 1994

Rovaniemen sotilasvarikon tapaus 1971

Elokuu, 1971

Tämä tapaus on monessa mielessä eräs erikoisimpia ja hämmentävimpiä ufotapauksia Suomessa. Tapauksen selvittelyssä ja tutkinnassa on ollut monia erityisiä vaiheita ja käänteitä.

Tästä tapauksesta on tullut eräs todistusvoimaisimpia ufotapauksia maassamme. Merkittäväksi sen tekee se, että osallisina on ollut armeijan henkilöitä ja tapaus on sattunut vartioidulla sotilasalueella, jonne ei ole ulkopuolisilla pääsyä eikä mitään asiaa.

Käytän tapahtuman päähenkilöstä nimimerkkiä ”Simo”, koska hän ei halunnut käytettävän omaan nimeään tapausta käsiteltäessä. Simo oli vielä ensimmäisten yhteydenottojeni aikaan valtion (Puolustuslaitos) palveluksessa, mikä osaltaan kertoo siitä, miksi hän oli hyvin varovainen tapahtumien käsittelyn suhteen, vaikka tapauksesta olikin kulunut pitkä aika.

Kun, haastattelin häntä, Simo ilmoitti huolekseen, että ei halua joutua kuulusteltavaksi siitä mitä on tullut kertoneeksi. Lienee aiheellinen huolen aihe, vaikka Suomessa ei ole tämän tyyppisiä kokemuksia havaintoja tehneillä toisin kuin monissa muissa maissa. Ei ihme, että tietojen saaminen vaati kohtalaisesti työtä ja oikeaa psykologista otetta haastatteluja tehdessäni.
Hän ei myöskään halunnut keskustella tapahtumasta perheen kuullen, vaikka kertoikin vaimon tietävän tapauksesta.
Taustatietoa seuraavaksi miten tämän raportin kirjoittaja sai tietoonsa alla selostetun merkillisen tapahtuman.

Miten tapaus tuli tietooni

Eräs sukulaiseni, joka tiesi, että olen ollut ufotutkija pitkään, kertoi minulle tavanneensa henkilön, työpaikkansa kahviossa. Molemmat työskentelivät puhelinyhtiössä. Kahvipöydässä jutut olivat menneet varusmiespalvelun aikoihin ja tapahtumiin. Tämä henkilö oli kertonut ihmeellisestä tapahtumasta, joka oli sattunut hänen kämppäkaverilleen varausmiespalvelun aikana Rovaniemellä ilmavoimien salaisella varastoalueella vuonna 1974. Kuultuaan kertomuksen tapauksesta, sukulaiseni ymmärsi heti sen erikoislaatuisuuden. Hän päätti kertoa siitä minulle seuraavalla vierailulla kotiini. Se tapahtuikin hyvin pian.

Hän antoi tarkan kuvauksen tapauksesta minulle, jonka oli kaveriltaan kuullut. Tapahtuman kuvaus herätti välittömästi mielenkiintoni. Ymmärsin heti, että kysymys on ollut jostain poikkeuksellisesta tapahtumasta. Havainto oli tapahtunut armeijan alueella ja ufoa oli myös ammuttu.

Tiedustelinkin heti sukulaiseltani tietävätkö he tapauksen kokeneen varusmiehen nimen ja hänen mahdollisia yhteystietoja. Sukulaiseni lupasi selvittää asiaa ja koettaa saada yhteystiedot selville.
Tiedot selvisivätkin yllättävän nopeasti. Minulla oli nyt tapahtumaan osallisena olleen varusmiehen nimi ja puhelinnumero. Hän asui Rovaniemellä.

Tapauksen kulku

”Simo” oli suorittamassa varausmiespalveluaan Rovaniemellä 1974. Tapaus sattui hänen vartiovuoron aikana syksyllä. Tarkkaa ajankohtaa hän ei pystynyt muistamaan, mutta kysymys oli todennäköisemmin syyskuusta.
Simo oli kyseisenä iltana suorittamassa vartiopalvelua varuskunnan varastoalueella, joka sijaitsee Rovaniemen läheisyydessä. Dramaattinen tapahtumien kulku sai alkunsa hieman ennen puolta yötä. Simo oli kiertämässä vartiolenkkiä varastoalueen ympäri, kun hän huomasi heijastuvaa valoa tien suunnalta. Kyseinen tie johtaa kallioon tehtyyn varastoluolaan. Varastot sijaitsevat kallion sisään tehdyissä luolastossa.

Simo kuvasi tien suunnasta näkyvää valoa kuin kaasuliekin sinertäväksi valoksi. Käveltyään lähemmäksi hän näki tien päällä leijuvan kohteen, joka vaikutti pyöreältä, mutta siitä ei pystynyt erottamaan ikkunoita tai muita yksityiskohtia. Myös korkeuden arviointi oli vaikeaa, koska hän katsoi kohdetta ylempää kallion päältä, joka on korkeammalla kuin tie, jonka päällä laite leijui. Kohde oli vaikuttanut metalliselta ja erikoisen sinistä valoa hohtavalta. Hän ajatteli ensin tiellä olevan kuorma-auton. Kun hän pääsi lähemmäksi ja suoraan näköetäisyyteen hän tajusi heti, että kysymyksessä onkin aivan jotain muuta kuin ihmisten tekemä laite. Kohde oli pyöreä n. 3 - 4 m halkaisijaltaan oleva alus, joka oli äänetön. Esine oli laskeutuneena luolan sisään johtavalla tiellä, lähellä varastoluolaston ovea. Simo oli nyt n. 40 m:n päässä kohteesta kallionleikkauksen yläpuolella, jossa vartioreitti kulki.
Tässä vaiheessa Simo tajusi, että hänen vartiomies kaveri on varaston sisäpuolella, ovien takana suorittamassa omaa vartiovuoroaan. Tämän tilanteen tajuaminen huolestutti erityisesti Simoa.
Hän päätti toimia. Simo ampui konepistoolillaan muutamia yksittäislaukauksia kohti tien päällä leijuvaa kohdetta. Tällöin esine lähti nopeasti liukumaan äänettömästi taaksepäin ja kiertäen kulman taakse näkymättömiin hiekkavallien taakse.
Kohde ei noussut suoraan ylöspäin, vaan poistui matalla lentäen taakse ja sivulle näkökentästä pois.
Simo ei pystynyt kertomaan miten pitkään kohtaaminen kesti. Simo ei kuitenkaan uskonut, että olisi tapahtunut ns. "missing time" ilmiötä eli kadonnutta aikajaksoa. Täysin varma hän ei voinut olla asiasta aiheutuneen järkytyksen takia.

Simo oli lähtenyt juoksemaan kohti esimiehen asuinpaikkaa heti ampumisen jälkeen ja ufon häivyttyä näkyvistä. Aseen hän pudotti ampumapaikalle paniikin hallitessa mieltä.

Seurauksena kohtaamisesta oli se, että Simon jalkoihin ilmestyi "paiseita". Tästä Simo oli armeijan lääkärin hoidossa. Oireita on epäilty säteilystä aiheutuneeksi. Simo kertoo, että paiseista jäi pysyvät jäljet jalkoihin. Ne olivat nähtävissä edelleenkin vuosikymmenien jälkeen.

Simo kertoi myös lähistöllä asuneen radioamatöörin kertoneen poikkeuksellisista radiohäiriöistä tapahtuman aikoihin. (Tässä vaiheessa hän ei osannut yhdistää esimiestään ja radioamatööriä samaksi henkilöksi.)

Luolan sisällä vartiossa ollut toinen varusmies ei ollut tietoinen tapahtumasta, koska hän oli noin 100 m:n etäisyydellä luolan suulta tai ovista.

Simon mukaan armeija suoritti asiasta tutkimuksen tapahtuman jälkeen. Tikkakoskelta oli tullut tutkija selvittämään tapahtunutta. Tutkimuksen tuloksista ei ole Simolla ollut tietoa.

Simolla ei ole ollut aiempia vastaavia kokemuksia, eikä myöskään sen jälkeen mitään tapauksia, jotka liittyisivät tunnistamattomiin lentolaitteisiin.

Kokemus on ollut hyvin stressaava Simolle. Hän oli hyvin haluton puhumaan asiasta, vaikka siitä on kulunut vuosikymmeniä. Lähes jokaisessa puhelinkeskustelussa olen joutunut suostuttelemaan Simoa kertomaan tapauksen yksityiskohdista. Haastatteluissa on tullut esille voimakas pelkotila tapahtuneesta.

Lisäselvityksiä

Päätin lähestyä Simoa uudelleen puhelimitse ja tehdä alustavan haastattelun tapauksen kulusta. Tämä tapahtui 2006.
Simo oli hyvin varauksellinen soittoni suhteen ja ei juurikaan halunnut puhua tapahtumasta.
Kun kerroin mitä tiesin tapahtumasta, hän lopulta myönsi, että tietoni ovat oikeita ja vastaavat tapahtunutta.

Simo vaikutti pelokkaalta ja huolestuneelta, kun kyselin tapahtumasta. Pitkähkön vakuuttelun jälkeen Simo ymmärsi, että kysymyksessä on ollut hyvin poikkeuksellinen tapaus ja tietojen tallentaminen tuleville sukupolville olisi tärkeää ja myös järkevä asia. Pitkän taivuttelun ja keskustelun jälkeen Simo vahvisti minulle tapahtumien kulun ja kertoi siitä yhdenmukaisesti ja samalla tavalla kuin olin kuullut sukulaiseltani.
Simo oli hyvin pelokas ja kyseli moneen kertaan miksi tapauksesta ollaan kiinnostuneita ja miksi sitä tutkitaan. Kun kerroin Suomen ufotukijoiden roolista ja toimintatavoista tapausten tutkinnassa ja kirjaamisessa hän selvästi rauhoittui ja suhtautui positiivisemmin haastatteluuni.

Tässä yhteydessä selvisi mielenkiintoinen seikka, että Simo onkin työssä samassa paikassa missä -74 sattunut ufokohtaaminen oli tapahtunut eli Rovaniemen Lennostossa. Tämä tietenkin osaltaan kertoo siitä miksi hän oli huolissaan tapahtuman esille kaivamisesta. Huoli oli ilmeinen, koska hän oli armeijan palkkalistoilla.

Kun olimme käyneet tapauksen läpi, pyysin mahdollisuutta soittaa hänelle vielä uudelleen mahdollisista lisäselvityksistä, johon Simo antoi luvan.

Päätin edetä varovasti. Soitin Simolle uudelleen muutaman viikon kuluttua 2006. Pyrin selvittämään vielä muutamia seikkoja tapauksen tiimoilta ja myös uudelleen vahvistamaan tapahtumien kulun sekä varmentamaan tietojen yhtenäisyyden edelliseen haastatteluuni verraten.
Simo oli nytkin erittäin varautunut ja ei ollut kovinkaan halukas puhumaan tapahtuneesta. Käytännössä aloin haastattelun jälleen melkein nollasta. Pitkähkön keskustelun jälkeen Simo rauhoittui ja pääsimme käymään tapausta läpi uudelleen. Tapauksen uusi haastattelu vahvisti jo aiemmin saamani tiedot. Kuvaus vastasi täysin aiempaa haastatteluani.

Pyrin saamaan myös luvan tulla tapaamaan Simoa henkilökohtaisesti paikan päälle Rovaniemelle, mutta siihen hän ei suostunut.

Kokemus oli ollut Simolle kaikesta päätellen erittäin rankka. Hän mm. kertoi, että tapaus on yhä edelleen päivittäin hänen mielessä.

Tässä vaiheessa päätin, että odotan Simon eläkkeelle pääsyä armeijan leivistä, jos se auttaisi asiaa. Käsitykseni mukaan eläkeikä ei ollut enää kovin kaukana.

Uusi yhteyden ottoni

Päätin jälleen lähestyä Simoa huhtikuussa 2009. Jätin ensimmäisellä soittokerralla viestin Simon vastaajaan, mutta en saanut vastausta viestiini. Päätin soittaa viikon kuluttua uudelleen, jolloin sainkin Simon puhelimeen. Hän oli silloin autossa, mutta oli haluton puhumaan asiasta sillä hetkellä. (Jälkeenpäin ymmärsin, että tuolloin mukana oli muuta perhettä ja Simo ei halunnut puhua asiasta perheen kuullen).

Lähestyin Simoa uudelleen muutaman päivän kuluttua ja pyrin myös sopimaan henkilökohtaisen tapaamisen hänen kanssaan Rovaniemellä.

Kävimme tapahtumat uudelleen pikaisesti läpi, vaikka Simo oli hyvin haluton nytkin puhumaan asiasta.
Kysyin Simolta myös sitä, että onko häntä kielletty puhumasta asiasta. Simon mukaan häntä ei suoranaisesti oltu kielletty, mutta oli annettu ymmärtää, että olisi parempi, että asiasta ei puhuttaisi, mutta mitään varsinaista vaitiolosopimusta ei oltu vaadittu. Sen sijaan oli kielletty puhumasta mitä armeijassa tapahtui tai armeijaan liittyvistä asioista tai mitä varastoluolassa säilytetään.

Tälläkään kertaa Simo ei ollut valmis henkilökohtaiseen tapaamiseen. Sain kuitenkin luvan palata asiaan puhelimella, jos lisäkysymyksiä tulisi.

Seuraavana päivänä sain kuitenkin tekstiviestin, jossa Simo ilmoitti, että ei haluasi enää palata ”vanhoihin asioihin”. Ajattelin asian olevan loppuun käsitellyn, mutta ufotutkijan on joskus osoitettava hienotunteisesti päättäväisyyttä ja päätin vielä kuitenkin soittaa Simolle kaikesta huolimatta. Mielestäni ei ollut mitään menetettävää tässä vaiheessa.

Tein mahdollisimman hienotunteisen lähestymisen puhelimitse ja aikamme keskusteltuamme tapahtuneesta ja kerrottuani asian tärkeydestä ja tuleville polville tapauksen yksityiskohtien kirjaamisesta talteen. Keskustelussa tuli varmistettua ja lisäselvitettyä muutamia seikkoja, joita halusin varmistaa. Sain kuin sainkin luvan palata vielä asiaan puhelimella, jos tarvetta vielä tulisi.

Ehdoksi hän asetti, että yhteydenotto voisi tapahtua ainoastaan virka-aikana.
Tällä kertaa Simo kertoi tapauksesta vapautuneemmin kuin muilla kerroilla. Kaikesta kuitenkin kävi selville tapaukseen liittyvä huomattava stressi.

Yhteys lennoston päällikköön

Sain nimimerkiltä "kiinnostunut" Rauno Meriön kaksi puhelinnumeroa, mutta en saanut vastausta soittoyrityksistäni huolimatta. Yritän uudelleen myöhemmin. Meriön haastattelu saattaisi tuoda lisätietoa tapauksesta ja siitä syystä hän olisi erittäin tärkeä henkilö haastatella.

Meriö oli tiettävästi 1974 päällikkönä Lapin Lennostossa Rovaniemellä.

Sain vastaussoiton Rauno Meriöltä 10.11-2015. Meriö on ollut Lapin Lennoston komentajana ufotapauksen aikaan. Hän kertoi, että ei ollut tietoinen kyseisestä ufotapauksesta hänen virka-aikanaan. Hänellä ei ollut oman kertomansa mukaan mitään muistikuvaa tällaisesta tapauksesta.

Tämä teki tapahtuman entistäkin mystisemmäksi.

Lisätietoa tapauksesta

Tapauksesta kiinnostunut henkilö, joka oli käynyt tutustumassa tapauksen Nro 91 tietoihin www.fufora.fi sivulla, otti minuun yhteyttä. (Henkilö ei ole ufotukija, mutta kiinnostunut tapauksesta.)

Hän oli kiinnostunut tapauksesta ja oma-aloitteisesti alkanut penkoa arkistoja löytääkseen jotain lisätietoa tapahtumasta. Arkistoista, joita hän oli käynyt läpi ei ollut löytynyt mitään tapaukseen liittyvää aineistoa.

Sitten häntä onnisti. Hän oli löytänyt pienen artikkelin puolustusvoimien ufoja käsittelevästä kirjasta, jossa lyhyesti kerrotaan Rovaniemellä sattuneesta ufotapauksesta.

Tästä artikkelista selvisi seikka, että tapahtuma olisikin tapahtunut 1971 eikä 1974. Tapahtuma paikkana Pikku-Olkkavaaran armeijan varastoalue Rovaniemen lähellä. Luettuani artikkelin, vaikutti selvältä, että tässä on kysymys samasta tapauksesta. Tapauksesta on kerrottu lyhyesti kirjassa Puolustusvoimien ufohavainnot 1933-1979 (Atso Haapanen).

Tämä oli ratkaiseva tieto ja päätin, että soitan Simolle varmistaakseni tuon ajankohdan oikeellisuuden.

Simon numero oli pöydälläni varmaankin pari viikkoa, kunnes eräänä aamuna päätin soittaa Simolle.

Lisätietoa 16.11-2015

Soitin Simolle. Tilanne osoittautui haastattelun kannalta hankalaksi, sillä Simo kertoi sairastavansa pitkälle levinnyttä syöpää ja oli juuri odottamassa ambulanssia, joka vie hänet takaisin sairaalaan. Olin soittanut viimeisellä mahdollisella minuutilla. Vaikka tilanne oli mahdollisimman epämukava,

Simo jaksoi kerätä voimansa ja varmistaa tapauksen oikean ajankohdan ja tarkan paikan.

Meillä oli ollut virheellinen vuosiluku tapahtumalle. Oikea aika on elokuun 22 pv 1971 klo n.01.20.

Kysyin Simolta tutkijan nimeä, joka oli suorittanut tapauksen tutkinnan, mutta hän ei enää muistanut sitä. Hän muisti, että tutkija oli tullut Tikkakoskelta selvittämään tapahtunutta. Hän kertoi, että Pikku-Olkkavaaran varastoalueen päällikkönä oli ollut henkilö, joka on radioamatööri, mutta ei muistanut hänen nimeä.

Valitettavasti en voinut kysellä enempää johtuen hänen voimakkaista kivuista soittohetkellä. Arvokasta kuitenkin oli, että tästä huolimatta hän jaksoi vastata kyselyihini.

Jatkoin nyt tapauksen penkomista uusien päivänmäärien pohjalta.

Joka tapauksessa tutkimus oli nyt saanut uuden ja mielenkiintoisen suunnan.

Myös se seikka, että tapaus oli ollut jo jollain tavoin tunnettu aiemmin, (kirjan tiedot tapauksesta) Tämä antaa aivan uuden ilmeen tälle mystiselle tapaukselle.

Uutta tietoa 30-31 lokakuuta 2018

Tapaus näyttää kiinnostavan suurta yleisöä. Itsekin esitelmissäni olen useasti kertonut tapauksesta.

Niinpä jälleen saan uuden hyvin merkittävän vinkin rovaniemeläiseltä taksiyrittäjältä, joka otti minuun yhteyttä. Hän kertoi tietävänsä kenestä tapaukseen liittyvästä radioamatööristä on kysymys.

Tässä vaiheessa hän ei tiennyt radioamatöörin nimeä, mutta tiesi missä hän asuu, koska hän oli antanut hänelle taksikyytejä. Taksiautoilija lupasi ilmoittaa minulle, kun nimi on selvillä.

Sainkin puhelinsoiton 30.10 2018. Hän kertoi nyt tietävän kyseisen radioamatöörin nimen ja puhelinnumeron.

Hän oli saanut myös luvan ko. henkilöltä, että voin ottaa häneen yhteyttä ja keskustella tapauksesta hänen kanssaan. Nyt tapaus sai uuden erittäin mielenkiintoisen ja hyvin merkittävän suunnan.

Puhelinhaastattelut 30 – 31 pv lokakuuta, 2018

Soitin saamaani numeroon henkilölle, joka oli ollut ufotapauksen aikana pitämässä radioamatööriyhteyttä puolustusvoiman varastoalueella.

Henkilö on nimeltään Heino Aho. (Hän antoi luvan käyttää omaa nimeä tapauksen yhteydessä)

Tapahtuma aikana hän oli sotilasarvoltaan ylivääpeli ja työskenteli varastoalueella vastaanottokeskuksen viestiupseerina. (Pikku Olkkovaara)

Hän oli ollut juuri pitämässä radioyhteyttä WB0AME radioamatööri asemaan Yhdysvaltoihin, kun yllättäen kesken yhteyden klo 22:40 GMT -paikallista aikaa klo 00:40, vastaanotin meni yllättäen täysin mykäksi. Hän ensin epäili antennin irtoamista, mutta kaikki liittimet olivat kiinni ja mitään näkyvää vikaa ei löytynyt laitteista, mutta vastaanotin oli mennyt täysin mykäksi mikä oli täysin käsittämätöntä.

Kellonajassa on pieni ero aiempaan ilmoitettuun aikaan, mutta nyt saatu uusi tapahtuma-aika on tarkka, koska Heino Aho oli kirjoittanut ajan lokikirjaan ja tehnyt siihen myös merkinnän: ”UFO” kyseisen yhteyden kohdalle. Tuohon aikaan lokikirjaan merkittiin yhteyden tarkka kellonaika ym tietoa. Lokikirjan pitäminen yhteyksistä oli pakollista. Ajan täytyy olla hyvin tarkka tässä tapauksessa, koska kysymyksessä oli viestiupseeri ja radioamatööri, joka ovat hyvin tottuneita näihin rutiinimerkintöihin. Ne kuuluvat toimenkuvaan. Kaikki yhteydet kirjataan ylös minuutilleen.

Tapaus eteni siten, että hieman tuon radioyhteyden katkeamisen jälkeen Heino Aho kuuli kolkutusta ovensa takaa. Siellä oli hätääntyneen ja hengästyneen näköinen vartiomies, joka tuli ilmoittamaan mitä oli tapahtunut. Vartiomies Simo ilmoitti, että hän oli ampunut jotain kohdetta luolan edessä. Välittömästi Heino Aho ymmärsi, että jotain hyvin poikkeuksellista oli tapahtunut, kuultuaan, että vartiomies oli ampunut jotain kohdetta. Ampuminen vartiopalveluksessa on erittäin merkittävä tapaus, joka aiheuttaa välittömiä toimenpiteitä. Heino puki vaatteet päälleen ja he lähtivät yhdessä tapahtumapaikalle. Varusmies oli kertonut Heinolle, että hän oli luullut kuorma-auton tulleen varastotunnelin suulle, mutta oli välittömästi käsittänyt, että kukaan ei ollut avannut alueelle olevaa porttia ja päästänyt ketään sisään kyseiseen aikaan. Vartiomies Simo oli kertonut, että käveltyään lähemmäksi valoa hän oli nähnyt tunnelin ovien edessä pyöreän kirkkaan esineen, joka oli suunnilleen tien levyinen halkaisijaltaan. Hän oli ensin osoittanut kohdetta taskulampulla, johon ufo oli reagoinut – Simon sanoin: ”esine tupsahti”, kun taskulampun valo osui siihen.

(Kun kysyin tarkennusta ”tupsahtamiseen”, hän arveli, että kysymyksessä olisi mahdollisesti ollut jonkinlainen ääni, joka lähti kohteesta.) Tämän jälkeen vartiomies Simo oli ampunut konepistoolilla muutaman laukauksen kohti alusta. Aiemman version mukaan viisi laukausta, mutta Heino Ahon mukaan paikalta oli löytynyt tutkimuksissa kaksi hylsyä. Heti ampumisen tapahduttua alus oli hieman noussut ylemmäksi ja liikkunut taaksepäin samalla kallistuen hieman sivulle ja poistuneen paikalta.

Heinon mukaan vartiomies toimi ohjeiden mukaan, eli ampui luvattomasti alueelle tunkeutunutta kohdetta. Muilta osin tapauskuvaus vastasi Simon aiempia kertomuksia.

Heino Ahon löytyminen on ollut tapauksen selvittely kannalta erittäin merkittävää.

Hän kertoi myös, että tapaus oli aikanaan ollut esillä Rovaniemellä ja siitä oli useat henkilöt tietoisia. Tapaus oli vähällä vaipua unohduksiin kokonaan.

Heino Ahon mukaan tapausta koskevat tiedot oli poistettu armeijan mapista jossain vaiheessa -80 luvulla, kun arkistohyllyjä oli tyhjennetty. Tässä arkistojen tyhjentämisessä oli kuitenkin kyseessä vain Rovaniemellä olleet paperit. On ymmärrettävää, että dokumentit oli lähetetty aikoinaan eteenpäin armeijan organisaatiossa.

Tapaukseen liittyen Heino Aho kertoi myös erikoisesta sattumuksesta, joka oli tapahtunut Tikkakoskella vuosia myöhemmin. Ilmeisimmin jossain vaiheessa -80 luvulla.

Heillä (upseereilla) oli ollut jokin tilaisuus Tikkakoskella, jossa oli sotilashenkilökuntaa koolla.

Koska kysymyksessä oli jonkinlainen juhlatilaisuus, kaikki sotilaat olivat juhla-asuissa.

Heino Aho kertoi, että yllättäen hänen pöytään liittyi siviilivaateissa oleva henkilö, joka näytti tuntevan hänet. Heino ei tuntenut miestä. Tämä henkilö oli alkanut kyselemään häneltä Rovaniemen ufotapauksesta vuodelta 1971. Heino Aho ihmetteli tämän kyselijän tarkkoja tietoja tapauksesta. Hän oli ollut erityisen kiinnostunut tapauksen yksityiskohdista ja kysellyt niistä häneltä.

On huomattava, että tämä Tikkakosken tapaus oli tapahtunut paljon aiemmin, kun olin tehnyt raportin tästä tapauksesta fufora.fi tietokantaan. Tieto ei ole voinut tulla tätä kautta esille, eikä silloin Heino Ahon osuutta asiassa tiedetty.

Mielenkiintoista olisi tietää kuka oli tämä henkilö, joka oli kysellyt tapauksesta kantahenkilökunnan tilaisuudessa. Syntyy vahva epäilys siitä, että onko armeijalla henkilöitä, jotka seuraavat ja tutkivat ufoilmiöitä vai oliko jokin muu instanssi asialla. Heillä täytyi olla pääsy kantahenkilökunnan tilaisuuteen sekä tietoa tästä tapauksesta sekä Heino Ahon osuudesta siinä.

Tapaus ei ole ollut esillä julkisuudessa ennekuin siirsin sen SUT ry:n tietokantaan paljon myöhemmin. Tietenkin oli ollut maininta edellä kerrotussa kirjassa, mutta sen tiedot olivat hyvin rajalliset.

Kuka oli tämä henkilö, joka oli tietoinen Heino Ahon osuudesta tapahtumaan ja päässyt kyselemään siitä kantahenkilökunnan tilaisuudessa? Mielenkiintoista oli myös se seikka, että kyselijä oli ollut siviiliasussa, kun muut olivat pukeutuneena armeijan juhla-asuun. Tämä seikka kummastutti myös Heino Ahoa.

Näin tapaus Nro 91 on saanut erittäin vahvaa uutta näyttöä ja tietoa tästä hyvin merkittävästä ja ajatuksia herättävästä tapauksesta. Ufotutkijoita kiinnostaa myös se seikka, että havainto on tapahtunut strategisesti merkittävällä alueella, jonne ei ole mitään pääsyä ulkopuolisilla. Pääsy alueelle on sallittu vain tarkkaan valituilla sotilashenkilöillä tai erikoisluvan saaneilla varusmiehillä, jotka suorittavat alueella vartiointia.

Mikä oli se kiinnostuksen kohde tai syy, että ufotyyppinen alus käy pysähtymässä sotilasvaraston oven edessä?

Kaikki ufotapauksia tuntevat tutkijat ovat tietoisia tapauksista, joissa tunnistamattomia aluksia on nähty sotilasalueiden läheisyydessä ja etenkin sellaisilla alueilla, joissa on ydinaseita varastoituna.

Rovaniemen 1971 tapauksessa on ollut päähenkilöinä ja osallisina kaksi armeijan ammattilaista, jotka molemmat kertoivat yhtenevästi tapahtuneesta. Myös varusmiehet tiesivät tapauksen yksityiskohdat. Tietoja tapauksesta oli päässyt myös rovaniemeläisille siviilihenkilöille. Se, että kysymyksessä olisi tekaistu tai huijaustapaus on täysin pois suljettu näiden selvitysten ja haastatteluiden perusteella.

Rovaniemen 1971 tapaus on noussut yhdeksi merkittävämmäksi ja todistusvoimaisimmaksi ufotapaukseksi Suomessa.

Armeijan viralliset dokumentit löydetään

Jarmo Ikonen on suorittanut laajoja etsintöjä erilaisista arkistoista löytääkseen lisätietoa tästä tapauksesta. Jarmo kirjoittaa:

"Aloitin käymällä läpi Lapin Kansan lehden mikrofilmiarkistoa vuosilta 1969-1972 jotta selviäisi oliko siihen aikaan muita vastaavia havaintoja julkisuudessa sekä oliko tuon elokuun 1971 aikana tapahtunut mitään erityistä mikä olisi näkynyt lehdistössä. Siellä olikin aika mielenkiintoisia tapauksia ja niitä oli yllättävän paljon ja lehdistö näytti raportoivan niistä aika avoimesti. Tämä oli positiivinen yllätys. Pettymykseksi en löytänyt mitään tuohon tapaus #91 liittyvää viikkoa ennen tai jälkeen tuon 22.8.1971."

Jarmo onnistui löytämään neljä sivua armeijan kirjauksia tästä tapauksesta. Nämä löydetyt dokumentit vahvistavat Rovaniemen Pikku-Olkkavaaran varastoalueen ufon laskeutumisen todelliseksi tapahtumaksi.

Tehdyt dokumenttien löydöt ovat erittäin merkityksellisiä ja vahvistavat tapauksien aitouden.

Mielenkiintoinen on myös tieto, että mahdollista radioaktiivisuutta oli tutkittu tapahtuma-alueella. Ufoa ampunut henkilö kertoi aikoinaan haastattelussa, että hän oli saanut jonkinlaisen säteilyvaurion tyyppisen vamman jalkoihin. Hän kertoi jäljistä, jotka olivat jääneet jalkoihin, ja olivat siellä loppuelämän.

Toinen merkittävä seikka, joka ilmeni lähetettyjen raporttien kirjauksissa, oli se, että vieläkään kaikkia tähän tapaukseen liittyviä dokumentteja ei oltu vapautettu ja päästetty julkisuuteen. Jostain syystä niitä ei haluttu vieläkään antaa julkisuuteen. Nyt kuitenkin tiedämme, että dokumentteja on olemassa, ja tapausta on armeijan toimesta tutkittu.

Kysymys kuuluukin, miksi kaikkia asiaan liittyviä asiakirjoja ei voitu paljastaa, koska jo näistä uusista sivuista selviää, että kysymyksessä on ollut ns. ufoilmiö. Mikä seikka on ollut niin merkityksellinen, että kaikkia asiaan liittyviä asiakirjoja ei luovutettu?

Nämä uudet dokumentit nostavat tämän tapauksen saatujen todisteiden ansiosta erääksi merkittävimmäksi ufotapaukseksi Suomessa kautta aikojen, ehkä jopa kaikkein aikojen merkittävämmäksi ufotapaukseksi saatujen vahvojen todisteiden ansiosta.

Huomioitavaa tässä tapauksessa on se, että henkilöt ovat olleet armeijan ammattilaisia. Luonnollisesti tuolloin varusmiespalvelua suorittanut vartiomies ei ollut ns. ammattilainen, mutta hänestäkin oli tullut myöhemmin "armeijan ammattilainen", joka työskenteli armeijan palveluksessa loppuelämän ajan. Uudet todisteena olevat tapaus kuvaukset ovat armeijan ammattilaisten laatimia.

Jarmo Ikonen kirjoittaa dokumenttien löytymisestä ja etsinnästä:

"Aloitin käymällä läpi Lapin Kansan mikrofilmiarkistoa vuosilta 1969-1972 jotta selviäisi oliko siihen aikaan muita vastaavia havaintoja julkisuudessa sekä oliko tuon elokuun 1971 aikana tapahtunut mitään erityistä mikä olisi näkynyt lehdistössä. Siellä olikin aika mielenkiintoisia tapauksia ja niitä oli yllättävän paljon ja lehdistö näytti raportoivan niistä aika avoimesti. Tämä oli positiivinen yllätys. Pettymykseksi en löytänyt mitään tuohon tapaus #91 liittyvää viikkoa ennen tai jälkeen tuon 22.8.1971."

Jarmo onnistui löytämään neljä sivua armeijan kirjauksia tästä tapauksesta. Nämä dokumentit vahvistavat ne asiat, joista olen näillä sivuilla kertonut.

Tehdyt dokumenttien löydöt ovat erittäin merkityksellisiä ja vahvistavat tapauksien aitouden.

Toinen merkittävä seikka, joka ilmeni lähetettyjen raporttien kirjauksissa, oli se, että vieläkään kaikkia tähän tapaukseen liittyviä dokumentteja ei päästetty julkisuuteen. Jostain syystä niitä ei haluttu vieläkään antaa julkisuuteen. Nyt kuitenkin tiedämme, että dokumentteja on olemassa, ja tapausta on armeijan toimesta tutkittu.

Huomioitavaa tässä tapauksessa on se, että henkilöt ovat olleet armeijan ammattilaisia. Luonnollisesti tuolloin varusmiespalvelua suorittanut vartiomies ei ollut ns. ammattilainen, mutta hänkin oli myöhemmin "armeijan ammattilainen", joka työskenteli armeijan palveluksessa loppuelämän ajan. Uudet todisteena olevat tapaus kuvaukset ovat armeijan ammattilaisten laatimia.

Erityskiitokset ansaitsee Jarmo Ikonen, joka sitkeällä työllä onnistui löytämään ja saamaan kyseiset asiakirjat käyttöömme.

Uutta tietoa Rovaniemen lennoston X-päälliköltä Rauno Meriölta

Rauno Meriön sähköposti Heikki Kuljulle, joka kertoo, että lennoston komentaja olikin tietoinen tapahtumasta, joka oli sattunut Pikku-Olkkavaaran varastoalueella.

Terve Heikki!

Palaan vielä tuohon tapaukseen Rovaniemellä eli vartiomiehen ampumiin laukauksiin. Olin ollut HämLston (nyk. LapLsto) komentajana vajaan viikon. Tapausta todella tutkittiin ja miehen kertomaa uskottiin. Asia jäi arvoitukseksi.

Tuossa raportissa mainittu Antti Paloheimo on kuollut Oulunsalossa muutama vuosi sitten. Muuten on sanottava, että Rovaniemellä värvätyt vartiomiehet olivat erinomaisia työssään ja vartiokoulutus varusmiehillekin oli hyvä. Ainoa pula oli miesten vähyys - kuten niin monessa paikassa. Asiakirjojen tahalliseen hävittämiseen ei ole ollut mitään aihetta eikä sellaista tehty minun aikanani missään vaiheessa. En kuitenkaan usko, että tapauksesta löytyy lisää tutkimusasiakirjoja - en ainakaan muista.

Tämä täydennyksenä näin kesäkiireitteni jälkeen.

Rauno Meriö

Lisäys 20.12.2022

Kuunneltuani uudelleen nauhoituksen, jonka tein Heino Ahon puhelinhaastattelusta. Tämän perusteella pari pikku lisäystä.

Heino Aho mainitsi, että hänen radiolaitteet toimi normaalisti, kun hän oli palannut takaisin kotiinsa n. klo 03.00 kieppeillä. Radio oli ”korjaantunut itsestään” merkillisellä tavalla.

Toinen seikka koski vartiomiestä. Aho muisteli, että vartiomies oli järkyttynyt tapauksesta niin voimakkaasti, että hän ei sen jälkeen pystynyt enää vartiotoimintaan. Tämä selittää, miksi hänelle tapauksesta puhuminen oli hyvin vaikeaa.

Lisätieto 16.10.2023

Henkilö Keski-Pohjanmaalta otti yhteyttä. Hän kertoi, että toimiessaan Rovaniemellä varuskunnan fysioterapeuttina oli hoitanut "Simoa" useaan otteeseen. Simo ei ollut milloinkaan kertonut hänelle mistä jalkoihin ja muuallekin kehoon ilmestyneet jäljet olivat tulleet ja mikä ne oli aiheuttanut.

Fysioterapeutti kertoi, että vasta kuultuaan tapauksesta hän oli käsittänyt tapauksien yhteyden henkilöön ja ennen kaikkea sitä, että hoidettavan vaivoja olisi voitu hoitaa toisella tavalla, jos hän (Simo) olisi kertonut niiden aiheutuneen säteilystä. Fysioterapeutti kertoi Simon olleen hyvin vähäpuheinen henkilö.

Näin saatiin jälleen pieni lisätieto tähän merkilliseen tapahtumaan.

Heikki Kulju

Takaisin pääsivulle
Sivun alkuun